Juhannus

Suomi, ja kaikki sekaisin. On sumuista, on lämmintä kuitenkin ja tieto siitä, että aurinko nousee. Olen yksin ja olen kaksin. Toinen nukkuu,

Sosiaalinen media ei sovi minulle. On halu kirjoittaa ja saada joku lukemaan, mutta mitä tämä on - kuka vaan, missä vaan, jos paljastan totuuksia ja julkaisen ne, menee yli.. '


Menee yli minun sieluni sietokyvyn, On jo eilen mennyt.

Vapaat aamut

Työtä täynnä olleen talven jälkeen istuu ihminen mökillään ja katselee merta. Aurinko siirtyy pikkuhiljaa paistamaan idän ikkunasta kierroksen lännen ikkunaan, koira makaa sohvalla ja talossa on niin siistiä. Oli hyvä pitää pienet juhlat toukokuun loppuessa. Raivokasta siivousta kolme päivää, jotta vieraat mahtuivat sisälle. Tosin he viihtyivät paremmin laiturilla, terassilla ja saunassa. Mikä oli tarkoituskin.
Tuliaisiksi sain taimia, kukkia, mökkiruusua, mirrinminttua, kuunliljaa... niitä tänään istutan. Eilen aloitin ja ukkonen kasteli iltapäivällä kukat ja maat, hyvä niin.
Työajatukset katoavat mielestä nopeasti. Samoin se, kuin kauan vielä aikoo olla töissä. Kun kerran saa jatkaa ensi syksynä, voi sitten tehdä ensi keväänkin.
Tätä blogia ei kukaan kommentoi, eikä varmaan kovin moni lue. On siis vaihdettava aiheita. Siirryn pikkuhiljaa muoti- ja sisustusaiheisiin. Sisustuksesta riittää aihetta mökillä, jossa on viiden sukupolven kerrostuma, tavaroita, kaappeja, tuoleja, astioita.
Sen muodin kanssa on hiukan huonommin, mutta eiköhän jotain löydy. Kirjoittihan Mankellkin kumisaappaista. Kirjallisuutta en siis aio unohtaa ja menossa on Svenska gummistövlar. Olen oman mökkini lisäksi seikkailemassa kirjan sankarin mukana yksinäisessä saaressa ja kirjan puolivälissä Pariisissa. Mankell on suosikkini, ja kirjojen lisäksi Wallander-filmit Yle Areenassa ovat olleet pikkumökkiviikonloppujen suosikkikatseltavia.
Ostin siis kolme ruotsinkielistä dekkaria kympillä, kun viimeksi olin Hesassa. Oli pakko käydä katsomassa Akateemisen kirjakaupan uusi sisustus - onko se niin kamala kuin jotkut sanovat. Aallon henki tuhottu... no, en ole niin kulturelli, että olisin tyrmistynyt. Rakastan yhä kulkea siellä katsomassa ja koskettelemassa kirjoja. Nyt jäi käymättä Ateneum ja Kiasma mutta yritän suunnata Hesaan vielä kerran kesällä. - Olin kokouksessa Akava-talossa, Seuraavan lehden suunnittelua. Mukava olla mukana, Innostusta siihen, mikä on aina ollut elämän sisältö. - Kirjoittaminen -  Ja kun edellinen lehti ilmestyi, joku oli jopa lukenutkin juttujani . ja pitänyt niistä.
Painettu media siis elää, joskin pienellä levikillä. Nyt pitäisi ilmestyä yhden toisenkin lehden, jossa on kirjoittamani juttu...
Rantaan... uimaan... taimia istuttamaan... koiran kanssa kävelylle... pyöräilemään... kokonainen vapaa päivä, ei menoja ei menemistä, maalausta, laiturin kunnostuksessa apulaisena olemista... uusia ruotsalaisia perunoita illalla. Omat perunat saatiin maahan vasta eilen.

Home Office

Koiran kesä

Itsensä johtamista

Tänään työnantaja tarjoaa luennon Itsensä johtaminen muutostilanteessa. Onhan itsen tarkkailu mielenkiintoista. Voisiko siitä jopa iloita, että jonakin päivänä työt loppuvat? Johtaisi itsensä ulos talosta, jossa on ollut töissä pisimmän ajan työhistoriastaan. No, täysipäiväiseksi mummoksi en voi ruveta, sillä ainut lapsenlapsi asuu ulkomailla. Tätä vaihtoehtioa oli eräs kollega itselleen suunnitellut, jolloin joku toinen oli ehdottanut sen kertomista talon johdolle. Lienee parasta olla kertomatta, jos tulevan käytettävissä olevan rahan määrää ajattelee. Pelkästä mummoilusta saa yleensä palkaksi iloa, tosi arvokasta tietysti.

Taas istun työpöydän äärellä ja katselen pihalla peruuttavia rekkoja. Harjoitusajoa. Ottaisivatkohan opiskelijaksi?  Joskus kyllä suunnittelin, että ryhtyisin bussikuskiksi. Siitä yksinkertaisesta syystä, että nautin julkisilla kulkuneuvoilla matkustamisesta, ja junan sijaan bussissa istuminen tuntuu nykyisin hohdokkaammalta. Vastuu olisi kova, jos itse ajaisi muut kyydissä.

Voisinko alkaa opiskella jotain muuta... mielenkiinnon kohteet eivät muutu vuosikymmeninä. Ympäristöasia ovat edelleen tärkeimmät kiinnostuksen kohteet. Luin eilen vanhoja kirjoituksiani 70-luvulta ja hoksasin taas saman. Pessimismin maailman tilasta.

Mutta mitä minä jollain opintopisteillä tekisin, en mitään sinänsä. Oli mulla kerran sukulaistäti, joka teki väitöskirjan eläkkeellä ollessaan, kun hän ennen työelämään astumista oli käynyt vain kansakoulun. Suvun geeneissä on siis tiedonjanoa ja opiskeluinnokkuutta. Niitä pidetään positiivisina ominaisuuksina, mikä on ihan selvä. Jotain haluan, mutta mitä...

Ei voi heittäytyä ns. eläkkeelle, ei, huh. Mikähän siinä ajatuksessa vastustaa. Tarpeettomuuden tunne. Tästä  oli jonkun haastettelu lehdessä.. luin sen viime viikolla. Ymmärsin täysin. Sopeutumiseen kuluu kuulemma aikaa. Mutta jos elämä jatkuu, on sekin mielenkiintoista, kai. Vaikka ihminen ei olisi enää yhteiskunnalle tarpeellinen - jos on ollutkaan... mutta tuntenut ehkä tarpeellliseksi itsensä.  Maksanut veroja. On kuitenkin monia, jotka tarvitsevat niitä verovaroja, niin tarvitsen itsekin yhteiskunnan palveluja. Maksajia pitäisi olla enemmän kuin saajia, sanotaan.

En ole yhteiskunnallinen ajattelija, joten se pohdinta saa jäädä. Jollakin aikavälillä viikosta vuoteen tämä työhuone jää lopullisesti taakse, ja ainakin kesäkuussa katselen krassien kasvamista, odotan niiden kukkivan.

Välimeressä sardiinit uivat...

Sardinia, Mallorca, Tasmania ja Pettu. Kaksi läheistäni lensi eilen samaan aikaan Välimeren eri saarille, pikku matkoja Keski-Euroopasta. In Mittelmeeren Sardinen schwimmen on soinut päässäni, ja lopulta löysin sen googlestakin, nuotiolauluna. Mitä yhteistä näillä saarilla on...Mallorcalla olen kerrran käynyt lomalla, mutta Petusta olen hakenut perunoita.  Saarissa on kyllä aina jotain hohtoa. Niille voi mennä matkailemaan, lomailemaan, tutkailemaan outoja eläimiä tai mustikkaan. Juhliminen tai retriitti käyvät myös hyviksi syiksi. Aina voi olla jonkun synttärit,

Jos  nyt vaikuttaa siltä, että minä haluaisin olla esimerkiksi Tasmaniassa, niin se ei olisi tullut mieleenikään, ellei kolmas läheinen perheineen olisi muuttanut Austaraliaan vuodeksi ja mennyt Tasmaniaan lomalle. Nautin kuvista, jotka näen - ja suon toisille kokemuksen nähdä ainutlaatuisia kasveja ja eläimiä, elää uudessa kulttuurissa, viettää vuosi toisin kuin kotona.

Ei, en voi kaivata pois täältä missä olen. Minulla on sinivuokot, valkovuokot, ruskealehtinen pyökki, silmuilla olevat tyrnit ja lepät rannassa. Kerään kaisloja kokkoon, Haravoin, kitken, kuljetan hiekkaa, levitän multaa  ja nautin. Kummallistahan se on, olla vanhoilla lapsuuden paikoillaan, tuntea kaikki nurkat ja polut, tuntea niskassaan tekemättömät työt, siivoamattomat kolot, korjaamattomat roskat sisältä ja ulkoa. Lenkkeily onkin roskakassien kantamista autoon, lajittelua, pinoamista. Ihan sellaista kaikkea, mitä ei nuorena olisi viitsinyt, ei sitten millään. Yksi vapaaehtoinen , huuteli isäni tällä mökkitontilla ja me oltiin hiljaa siskon kanssa, ettei jouduttais.

Nyt on onneksi maailmassa älypuhelimet. Niitä voi pitää nenänsä edessä ja olla kuulematta, kun joku mummo huutelee. Tai joku sanoo, että voisi hakata saunapuita. Eihän voisi-sana mitään tarkoita, sehän on vain optio, että ne jotka haluavat saunaa sitten kun puut ovat loppuneet, voivat hakata. . Miksi niitä nyt etukäteen hakattaisiin. Ja saa niitä kai ostaa bensa-asemiltakin.

Ihanaa nauttia kaikista vanhanaikaisuuksista. Soittaa vinyylilevyjä 60-luvun levysoittimella. Pistää kaminaan tuli, tehdä sämpylätaikina ja leipoa - no sähköuunissa tietenkin. Kuunnella puhelimen soivan, siis nykyisin lankapuhelimeksi kutsutun.

Illalla on hyvä olo. Kun on saunonut, juonut simaa kuistilla, tehnyt kannettavalla tietokoneella pari työasiaa, kirjoitellut huvikseen ja katsonut kolmeen suuntaan ikkunoista mäntyjä, saarnia, pähkinäpensasta. Kyllä ne lehdet vielä tulevat, saarniinkin. Ja pyökkiin uudet.

Aamun pilvisenharmaassa valossa märkää asfalttia ikkunasta katsellen

Viikonlopun tietotulvan, sosiaalisen elämän ja hyvän ystävän tapaamisen jälkeen oli eilinen ihan kaaosta. Myöhästyin aamulla bussista, myöhästyin tunneilta, myöhästyin iltapäivällä bussista ja vesijumpasta...ja reppu oli hukassa. Yksi opiskelija kysyi tunnilla, mikset tee itse videoita, kun sanoin, etten löydä hyvin suomenkielisiä... ja toinen kysyi matikantunnilla, miksi meillä on exceliä, vaikka on matikkaa...  mutta nukkumaan ehdin ajoissa...

Niinpä tämä aamu oli täydellinen. Ihana aamukahvi, aikaa pakata rauhassa reppu, joka löytyi tietenkin ihan järkevästä paikasta. Pysäkillä linnunlaulua ja meri, aikaa odottaa bussia - ja autossa luin hyvää kirjaa yhden kertomuksen verran. Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus. Kertomuksissa on aina jokin odottamaton tapahtuma, joka muuttaa oletukset. Rauhallista kerrontaa, ympäristön ja ihmismielen kuvausta. Hyviä lauseita...taaas jää niitä miettimään, lukee kolme kertaa, mutta ei tietenkään enää muista tunnin päästä.  Sain kirjan viikonloppuna lainaksi ystävältä, joka tietää minun olevan aika nopea lukija,. Nyt sitten olen myös tilannut yhden kirjan arvioitavaksi lehteen. - Jos se tulee pian, ehdin ennen deadlinea, ja olen todella kiinnostunut. Oivaltava oppiminen.

Muutenkin on kirjoitettavaa. Tietysti aiheista, jotka kiinnostavat. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa... päässä pyörii tekstejä - voiko niin sanoa? Onko teksti teksti vasta, kun se on paperilla - tai tietokoneella talletettuna tiedostona? Onko teksti kirjoitusta vain sisällöntuotantoa? Tuotanko jotain muille vai itselleni? Tuotanko iloa ihmisille vai ajattelemisten aihetta, jaanko tietoa? Kerronko muista ihmisistä haastattelujen jälkeen, paljastanko salaisuuksia? Annanko ajattelemisen aihetta? Joskus minulle on sanottu, että olen saanut jonkun nauramaan ja itkemään, enkä enää edes muista, mistä oli kysymys. Jostakin kolumnista kai. Kirjeitä kirjoittamalla olen ainakin saanut jonkun loukkaantumaan minuun, kun olen vain antanut tekstin tulla, pistänyt paperin kuoreen, liimannut postimerkin ja pudottanut kirjeen postilaatikkoon. Se on peruuttamatonta. toisin kuin nämä,. joista voi poistaa ja joihin voi lisätä mitä vain. aikaa on ainakin harkita, mutta onhan tietokonetekstikin lähetettynä sähköpostina jotain peruuttamatonta.

Kesä tulee. Kaivan taas esiin niitä vanhoja juttuja, saatuja kirjeitä. Kirjoitettuja, joista olen joskus ottanut kopion. Päiväkirjoja, vihkoja, lehtijuttuja, raportteja. Pitäiskö ihailla itseään vai huokaista: oliko pakko!

Muumio selätti Kahootin

Heräsin yöllä. Minun pitää tehdä esittely kollegoille pikku peliohjelmasta nimeltä Kahoot. Olen itse saanut opastusta siitä 15 minuuttia, asiantuntijalta kyllä. vieressäni hän istui ja näytti. eikä homma  vaikuttanut ylilvoimaisen vaikealta. Eilen päätin tehdä seuraavan kokeilun, tai itse asiassa mieluummin toimivan testin Kahootilla. Menin ohjelmaan ja aloitin. Jumituin. Kun jumitun, hermostun. Kun hermostun, suutun,. kun suutun, pistän koneen kiinni ja syytän ulkopuolisia.

Olin luullut olevani reipas ja fiksu. Kun ei kuitenkaan ole diginatiivi, niin ei ole. Kun ei ole koskaan jaksanut innostua tarpeeksi tietokoneen käytöstä uusiin asioihin, kun ei ole ohjelmoija eikä koskaan oppinut pätkääkään ohjelmaa tekemään. Mitäkö nyt olisi pitänyt tehdä? No kysely, 4 vaihtoehtoista vastausta. aiheesta jonka itse osaa. Jotain tulevaa käyttöä varten mieluiten, itselle siis. Oppimisen tueksi? Vaihteluksi? Piristämään opiskelijoiden muuten tylsiä oppitunteja - vai kokonaan siirtämään oppiminen ydinaineksen itsenäiseksi opiskeluksi ja pieniin testeihin. Ihan sama, minut oli kuitenkin narrattu opettamaan tämä - siis muka opettamaan - toisille opettajille. Joista joku voi sen jo osata.

Heräsin siis yöllä. Päässä pyöri Kahoot ja orgaaniset yhdisteet. Minulla oli siis idea. Kuitenkin, Vanha voi joskus saada idean. Kahoot oli eilen pudottanut minut pihalle, eikä asia yöllä parantunut, sillä ei minulla ollut tietokonetta sängyssä. No onneksi ei ole, siis yleensä ei ole, Ja jos on, katson dekkareita yleareenasta.

Pyörin enkä saanut unta. Mietin kaikkea muutakin, ja yritin saada itseni vakuuttuneeksi, etä kaikki on hyvin. Ilman Kahootakin. Nyt pitää varoa kirjoittamasta rumia sanoja -- mutta siis minä olen minä, vaikka olisin vain liitutauluopettaja. Sitä paitsi nukuin maailman hienoimmassa mökissä, meren rannalla, tietenkin. Kuutamo ja liiketunnistinvalo toisen mökin kuistilla näkyivät. Mietin mikä hiiri siellä kaiteella kävellessän sai valon palamaan ja nousin välillä katsomaan. Ei hiirtä näkynyt. Tällä kertaa.

Aamulla olin poikki. Puolikuollut. Masentunut. Umpiväsynyt. Toivoton. Sanoin miehelleni, että olen muumio, sillä muumioksi tunsin itseni. Kehotin häntä käärimään minut lääkekaapista löytyviin vanhoihin venyneisiin ideaalisiteisiin ja jättämään mökkiin, kunnes muumioidun oikeasti kokonaan. Jaloista päähän.

Ehkä ajattelin kuitenkin, että olen hänelle selityksen velkaa. Sanoin siis Kahoot. Siis mikä? No Kahoot. Se on sellainen pelillinen ohjelma, jolla tehdään kivoja testejä. En osaa. Ohjeet ovat vain englanniksi, enkä minä ymmärrä kaikkea. Enkä koskaan käytä sanakirjoja. Jos en ymmärrä, kierrän ja pyörrän ja lopetan kesken.

Siis ei Kahootia minulle, kiitos. Pysyin poissa töistä sen päivän, jolloin minun pitäsi ykskaks olla asiantuntija. En mene kouluun. Äiti minä en halua mennä kouluun, minä olen kipeä ja sairas ja kyllästynyt ja sitä paitsi minulla on osa-aikaeläkevapaa ja pyykitkin ovat pesemättä ja minua ei voi pakottaa.

Mikä on Kahoot?  kysyi Jussi. No se Kahoot, jota minä en osaa. Katso googlesta.

Jussipa katsoi. Ikiomasta Huaweistaan, joka on hänellä aina läsnä, enemmän kuin minä. Ja Jussipa sanoi, että ai tämä, täällä on ohjeet. Suomeksi. Pedanet, Joensuu. - Ei sinne varmaan pääse, kun ei ole Joensuussa, sanoin minä. tai Kouvolassa. Pitäisi kirjautua.

Nousin ja puin, kaikesta huolimatta. Katsoin Kahootit Lumiasta. Ai tänne pääseekin. No se siitä.

Pääsin pysäkille ja olo helpotti. Bussissa olin jo lähes toiveikas. Salossa kuljin koululle taas iloisena, kun mikään paikka ei särje. Polvi toimii, askel kulkee.

Menin tunnille. Puhuin sähköoppia ensin. Ilmoitin jo tunnin alussa, että tässä on vain tylsät PowerPointit ja sitten saatte tylsät kysymykset, joihin vastaatte. Ja palautatte paperit. Arvioin sitten. koska minun on pakko. Sattui kurssi vaan olemaan niin lyhyt näinä opintopisteaikoina, että hups vaan ja fysiikka loppuu nyt. Mutta ei hätää, maanantaina alkaa KEMIA.

Ja oletteko te käyttäneet Kahootia, sehän on tietysti jotain.. Olemme, he sanoivat. Usein, Kysyin osaatteko, tietenkin, he sanoivat. Opettakaa minullekin.

Osasin kirjautua Kahootiin ja joensuulaisten ohjeisiin pääsin ilman kirjautumista. Orgaanisen kemian kaavoja on päässäni tarpeeksi ilman kirjoja ja nettiä. Pidin konetta auki ja opiskelijat näkivät, että tein fysiikan tunnilla kemian tehtäviä heille - tai ainakin yritin. Paina tuosta. Tee uusi kysymys. Tallenna. Ohjeita tuli sopivaan tahtiin...  Näin tämän pitää mennä. Nopeat syövät hitaat. tai siis nopeat auttavat hitaita, ja mummotkin pysyvät perässä.

Testi tuli valmiiksi ja he halusivat tietenkin pelata. Yksi sai täydet pisteet. Kuka oppi mitä? Minä. Kehuin heitä: olette ihania, kiitos.  Peli numero 59817 on minun tekemäni!

Onneksi minulla on mies... ja opiskelijat.

Matkalta takaisin, ajassa liikkumista

Pääsiäisloma, kaksi maata ja monta junaa. Pari lentomatkaa oli välttämätöntä tehdä, mutta tutkin pitkään muiden kulkuneuvojen aikatauluja ja etsin halpoja lippuja sopivaan aikaan. Lopputuloksena suunnitelma, jossa oli kaksi lentomatkaa, yksi laivamatka, junalla paikasta toiseen, bussilla myös. Ja yllätykseksi myös höyryjunalla, polkupyörällä, metrolla ajelua. Euroopassa oli kevät, mutta ei lämmintä, hiukan koleaa, mutta narsisseja metsissä, vihreitä niittyjä, kukkivia pensaita. Tytär ja perhe Hollannissa, Ystävä, hänen miehensä ja kissa Englannissa. Elämysmatkailua omalla tavalla.

En tietenkään mennyt ajassa taaksepäin, mutta höyryjunassa istuessa tuntui siltä.. katselin Englannin maaseutua, niittyjä taloja, karjaa, asemia. Otettiin pääteaseman pubista olutta ja juotiin loput junassa, koska aikataulu oli myöhässä menomatkalla raiteiden liukkauden takia. Rauhallista menoa, savun tuoksua, viereisellä raiteella kiireisemmät junat pyyhälsivät ohi.

Brysselin pommi-isku oli smana aamuna, jolloin lähdimme Suomesta. Hetkeksi tuli hutera olo: uskaltaako lähteä ollenkaan, mitä nyt tapahtuu, lähteekö lentoja ja hyvä, ettemme olleet lähteneet Brysselin kautta Hollantiin. Sekin olisi voinut olla mahdollista.

Turvatarkastuksissa tuntui olevan tiukempaa kuin joskus. Hyvä niin. Enemmän porukkaa asemillakin. Luotiliivit päällä junalipun tarkastuksessa. - Mutta hyvin meni kaikki, Kulkuneovojen vaihdoissa oli aikaa ihmetellä ja katsella maisemia. Lontoo oli suuri ja ihmeellinen, kun seillä käynnistä oli 17 vuotta. Metrolla vaihdettiin juna-asemalta toiselle ja onnistuttiin, kyseltyämme kuitenkin neuvoja kaiken ihmispaljouden keskellä metroasemalla.

Löydettiin kuljeskellessamme lääketieteen museo, jossa oli kolme näyttelyä. Niitä ei voi kuvata, vaikka kuvat ovat mielessä. Välineitä, kaikenlaisia, lääketieteen historiasta. Kamalia. Ja näyttely lihavuudesta - siinä ollut muodoton veistoshahmo saa ehkä suklaansyönnin vähenemään?

Loimi ja kudeharmoniaa

Loimi on tietty määrä samansuuntaisia lankoja viritettyinä kangaspuihin. Niiden pituus on määrätty, kankaan leveys on suunniteltu, usein loimi on samaa ja samanväristä lankaa koko matkan. Ei tosin välttämättä, voisi olla vaikka punaista puolet ja sinistä toinen puoli. Kuteet määräävät varsinaisen ulkonäön. Ja sidonta. Palttinaa vai monimutkaisempaa. Kuka mitäkin osaa ja haluaa.


Tulin  perjantaina YT-tiedotustilaisuudesta suoraan kutomoon. En saanut tilaisuuden tunnelmia ravisteltua itsestäni pois. Katselin kangaspuita ja valmista  pientä mattoa. Se on hempeä, pastellisävyinen, karamelli, Lapselle lahjaksi ajateltu, Lattialle leikkeihin, lelujen alle. Suunnittelin sitä pitempään kuin kudoin. Maatuskat voivat sillä kuoriutua. Se syntyi aika itsekseen jämäkuteista, Vaihdoin värejä lennossa, Palttinaa kolmella kuteella, pituus niin paljon kuin mihin kude riitti. Nyt tämä pieni käsityö ei näyttänyt mielialaani sopivalta. Onko pakko ottaa niin vakavasti jokainen oma yritelmä käsityöksi, kun suurta taidetta ja tasaisia reunoja ei osaa tavoitella?

Tutkailin ympärilleni. Jämäkuteita oli vielä. Kierrätystekstiiliä oli leikkaamatta. Otin sakset ja pari vanhaa pussilakanaa. Lähdin kylmälle mökille. Istuin  illan uudet Fiskarsit sauhuten ja purin mielialaani kankaaseen. Tuli lämmitti kaminassa, telkkarista tuli mitä sattui, minä pyöritin saksia kankaan ympäri ja kudetta kerälle. Suunnitelma valmiista matosta oli epämääräinen, kunhan saisin vain paukuttaa puilla lauantain ja sunnuntain.

Raitojen piti olla 5 cm leveitä, vuorotellen vanhaa sinistä kapakan verhoa ja keltaisenkirjavaa pussilakanaa. Väliin jokin pikantti raita mustaa trikoota. Ja paskat, jos työelämä ei kohta enää tarvitse minua, olkoot raidat kuin elämä. Epätasaisia raitoja, yllättäviä muutoksia, trikoota ja kangasta, sinistä, mustaa, keltaista. Sekaan sen vanhan lempimaripaidan viimeinen kerä. Sinistä ja tummansinistä. Ja välillä vähän kaunista yksiväristä sinistä trikoota, onhan elämä joskus tasaistakin.

Mitään viittä senttiä... antaa mennä  kymmenen, nyt riittää kolme. Kolme kertaa samaa kudetta reunasta reunaan ja vaihto. Mustan jälkeen sinistä, sinisen jälkeen keltaista, keltaisen jälkeen kirjavaa, Vain pinkki puuttuu.  Tavoite muuttuu - koskaan ei mitään säännönmukaista, aina erilainen vaihdos. Sekaan vanha juhlapaita tiikerikuvioineen, mustaa ja keltaista, grrrh. Tekokuitua, teeskentelyä. Milloin olikaan juhlimisen aikaa ja miksi, en muista. Hakkaan yksin ja kuuntelen radiota. Laiva haaksirikkoutui ja upposi. Muutama mierimies selvisi. Klassista musiikkia, herkkää. Kuuluisan tutkijan haastattelu, jota en malta jättää kesken, kun matto valmistuu. Tai siis kuteet ja hartiat loppuvat.

Irrotan maton puista. Annoin sen nimeksi disharmony. Kotona solmin loimilankojen päät. Levitän maton lattialle, Yllätyn. Se onkin ihan yes. Melkein kuin tarkoituksella tehty.

Ja YT:t ovat valuneet mielestäni pois. Ihan sama, mitä työelämä tarvitsee. Olen aina tehnyt töitä, kaikkien katastrofien jälkeen, Opettanut, kirjoittanut, tutkinut, suunnitellut. Joskus työmatka on ollut 270 km, joskus pihan poikki. Muuttoja maan laidasta laitaan, palaamista jonnekin. Ei mitään kärsimystä, työelämä siis. Jotenkin vaan itsestään selvää, että työtä pitää olla.

Muuta myös. Ihmissuhteita, lapset, kalastusta, kirjallisuutta. Vesielementti ja auringonnousu mökillä, kuutamo meren yllä. Kevään aikaansaamat jään äänet, murinat paukahdukset, kolinat, huokailut.

Hiihtämättä lomalla

Mökkisauna, saunamökki, pikkumökki, pikkusauna... siellä kului loma,  rauhallisesti. Kirjaa lukiessa yksi kokonainen päivä. Jussi Adler-Olsenin  Tapaus 64. Se vain vei mukanaan. tähän olen aina kyennyt, olemaan päivän tekemättä muuta kuin lukemista. Sehän on oloa jossain muussa todellisuudessa, vaikka olemassaoleva todellisuuskin on hyvä. Jos ei ole kirjaa kesken, on outo ja orpo olo. Paras viime aikoina lukemani on Iida Rauman kirja Seksistä ja matematiikasta - ja toinen Katja Ketun Yöperhonen. Kettu on tunnetumpi kirjailija, ja hänen kielensä hiukan enemmän totuttelua vaativa, toisaalta Ketun kirja uppoaa miehiin varmaan paremmin kuin Rauman.  Rauman kirjan luin matkalla Lappiin ja Lapissa ihan siltä istumalta, malttamatta jättää sitä pöydälle kuin ulkoillessa - ja 30 asteen pakkasessa ei paljon ulkoiltu. Kieli, juoni ja rakenne. Siinä ne elementit. Jos osaisin suunnitella hyvän rakenteen kirjalle, luulen että olisin jo kirjoittanut kirjan. Siis ei pelkkä aihe ja juoni ja kieli ja kauniit lauseet riitä.. eikä minulla nyt välttämättä aihettakaan ole ollut. Ihmiskuvaus, uskottavuus siinä, erilaiset henkilöt Rauman kirjassa, siirtymät ja yllätyksellisyys - siinä elementtejä miksi pidän kirjaa niin hyvänä. Ja mitäs vielä - seksi ja matematiikka ovat tärkeitä asioita! Olisi pitänyt kirjoittaa itselle muistiin parhaat lauseet, mutta sitä ei tule tehtyä. Lukee vaan muutamaan kertaan ne lauseet, joita ihailee. Suomea. Omaa kieltä. - Ja hyvin kuvatuista hetkistä  mieleen jääviä olivat Lauttasaaren rannan jäällä tapahtuneet. 

 Jos en pitkään aikaan lue oikein kolahtavaa kirjaa, alan melkein etsiä sellaista. Eikä koskaan etukäteen tiedä, mikä koskettaa ja vie mennessään. Nyt on taas hiukan välivaihe. Kotoa ei taida löytyä sellaista lukematonta kirjaa, johon voisi upota. Kirjasto oli hiihtolomalla kiinni. Kirjakaupasta on paras pysyä kaukana - paitsi sitten kun saa dekkareita kolme kympillä ja vanhat menestyskirjat ovat alennusmyynnissä. Mutta ne on ehkä jo luettu. 

Ja ope taas

Olen niin innoissani. Sain aloittaa kurssin Tuotetuntemus ja kestävä kehitys. Toisen kerran,ja tälle kurssille jo kerrasta paranneltuna. Toivottavasti siis jaksan etsiä uusia virikkeitä ja tietoa, artikkeleita lehdistä ja netistä, vaikutteita ihmisilta, tuotteita, järjestelmiä. Ryhmä on mukana, mikä on edellytys opettajan innostukselle ja hyvinvoinnille. Eihän opetus ole pelkkää työtä. Se on itsensä luovuttamista toisten käyttöön, Vuorovaikutusta, oppimista, reagointia nopeasti, toisaalta itsensä paljastamista, heikkouksien osoittamista, vahvuuksien tuomista esiin. Minähän tiedän, mutta aina en muista. Minähän osaan, mutta joskus töksähdän. Kaikki netti ja some, jotkut pärjäävät paremmin, minä olen tasoissa itseni kanssa. Ja opiskelijat neuvovat. Mikseivät neuvoisi, onhan tässä vielä toivoa kun saa olla töissä. 

Juttelin työkaverin kanssa määräaikaisuuksista. Kun niissä on itselläkin aikoja kulunut, tietää mitä on kun tulevaisuus on epävarma. Nyt kun tätä vakituista työsuhdetta on kestänyt 16 vuotta, voisi kuvitella, että on tylsää kun aina on sitä samaa. Vaihtelua on onneksi ollut, joka vuosi jotain. Silti oleellista on se, että keväällä tietää töiden jatkuvan syksyllä. Syksyllä tulee uudet 100 opiskelijaa ja jotain sitä luokkaa, voi olla uudet opsit ja uudet pomot ja joskus on ollut uusi talokin, mutta palkanmaksu on jatkunut. 

Polvikin vaihtui kolme vuotta sitten. Siltä sairauslomalta paluu oli juhlaa, harjoittelin portaissa kävelyä tässä talossa etukäteen. Vieläkin kuljen tietoisesti jokaista askelta miettien, askelmat laskien. Pärjään, yes. Ihan sama, onnunko ehkä hiukan vai enkö onnu. Kukaan ei kiusaa. Iässä on etunsa. 

Lumi, Meri, Pomo ja Pikkumusta, Maxista vain muisto

Pääministeri ja ne muut saisivat nyt siirtää joulua kuukaudella, kun on niin valkoista. Minulle kyllä sopii pyöräilykelpoinen joulu. Moni vaan haikailee valkoisen joulun perään, vaikka pimeyden keskellä kynttilät parhaiten erottuvat. Olemme neljän koiran lapsenvahteina. Lumi ja Meri ovat huomaamattomampia kuin nuo snautserit, jotka osaavat haukkua ja ottavat pulttia milloin mistäkin kuten siitä, että koirilla on nälkä, koirat eivät pääse ulos tai joku saattaa olla oven takana....

Pomo on isompi musta ja Pikkumusta on tietysti pienempi, kiipeilivät meidän sänkyyn aamulla. Ollaan suosittuja kun oikeat emännät ovat Lapissa. Ei niillä paljon tottelemisen halua ole, mutta ihan symppiksiä ovat silti.

Koiratta eläminen on helppoa. Ei vetoavia katseita, rapisevia tassuja, karvoja, kuolaa, vinkunaa, kaatuneita ruokapurkkeja, viiksistä valuvaa vettä lattialla... eikä ketään rapsutettavaa, ymmärtäjää, kävelyttäjää, leikkijää. Niin sitten voi alkaa tehdä mieli omaa koiraa, kuitenkin. 

Meidän Max oli paras koira. Eli pisimpään kaikista vanhoista koirista, oli aina mukana, katsoi pallosilmillään ja ymmärsi kaiken. Totteli varsinkin Annaa, voitti pokaaleja agilitykisoista, röhnötti, puhisi, korisi, makasi, juoksi, valtasi sohvat ja otti herkkuja pöydältä (joskus)... pissi kukkamaljakkoon pöydällä (joskus) , merkkasi muovikasseja lattialla ja kirjahyllyn nurkkia. Jos bokserien jälkiä oli puolentoista metrin korkeudella seinässä (kuolaa), niin Maxin jäljiltä oli ruostuneita Lundian hyllyjen päätykiinnikkeitä... vuosia Maxin jälkeen. 

Niinpä nyt tuota snautseri-tipsu-porukkaa paimentaessa tulee sekä Maxin suuret viisaudet mieleen että kaikenlainen koiranpidon hankaluus. Ehkä nukun taas paremmin, kun pääsen koiranhoitotalosta omaan kotiin, eikä kukaan rapsutassu kuljeskele pitkin yötä...

Saisinko talven, kiitos

Ajoimme pohjoiseen auringonpaisteessa, itäistä reittiä. Salosta Lappeenrannan ja Joensuun kautta Posiolle. Pitkän pimeän syksyn jälkeen tuntui talvelta. Autossa uudet nastarenkaat, lämmitinpiuhat riittävän pitkät ja takapenkillä vanha pilkkihaalari. Kylmyys alkoi Kajaanissa. Etsimme ruokapaikkaa, tytöt Saija ja Anna löysivät pizzerian, Jussi ja minä pienen kahvilan, kuumaa lohikeittoa ja leivoksia. Auto odotti kiltisti kadun varressa. Kuusamoa kohti lumi lisääntyi ja ilma kylmeni.

Posiolla katseltiin onko tarpeeksi lunta ja latuja. Annan suunnitelma lähteä heti aamulla ladulle onnistui. Auto viuvasi, kun sen starttasi. Vedin villaisen kypärämyssyn suun ja nenän eteen ja lähdin kävelemään Pappilantietä. Seurasin koirien jälkiä, silmälasit huurtuivat. Kun otin  ne pois, en nähnyt enää kuin valkoista tasaista pintaa maassa, Jäljet katosivat. Tulin takaisin - toppahousut, toppatakki, Sievin uudet talvikengät, kahdet vanttuut ja vanha tuttu tie pelastivat minut. Pakkasta 27 astetta, siis se kaivattu talvi, jota haikailtiin koko syksy mökillä...

Kävelyni oli koko pohjoisen retken pisin. Anna ja Saija sen sijaan hiihtivät Pyhä-Luoston alueella joka päivä. Saijalle vuokrattiin sukset, Anna oli tuonut omansa Sveitsistä. Katseltiin aamuisin reitit, Tytöt tekivät eväät ja vetivät pakkasvarusteet päälle. Me veimme heidät ladun alkuun Pyhän keskustaan ja päivystimme puhelinta, mistä heidät haetaan...

Hiihtäjätytöt Pyhällä