Uudessa kodissa osa 3

Yöllä olen hereillä yksin, toinen nukkuu. Kävelimme iltapäivällä lenkin lumisessa maisemassa, Aurajoen rantaa, Katariinan kirkon ympäri, liukumäkeä... mutta tasaisesti liukumatta, ihan turvallisesti. Maisemat ovat edelleen sekä tuttuja että uusia. Korona-aika ahdistaa, voiko muuta olettaa... ? Kävely on yksi keino selvitä. Saa liikuntaa, ei tarvitse maskia kävelyteillä, ei tarvitse nähdä ihmisiä kuin kauempaa.. kun meitä on kaksi, me voimme puhua, miettiä reittiä, etsiä teitä ja polkuja. Yo-kylän vanhat ja uudet talot tunnemme jo, kaikkein uusimman rakentamista olemme seuranneet neljä kuukautta. Kuin olisi jossain ihmemaassa, eläkeläisenä opiskelija-asuntoalueen keskellä. Joskus lapseni asuivat täällä, talot olen paikallistanut. Muistan mitä koiria heillä oli silloin. Kuljetin koiraa pitkin joen rantapolkua. 

Syntymäpäivä oli tänä vuonna hiukan huomaamattomampi kun oletin. Ei vieraita - paitsi silloin kun koronatilanne oli joulukuun alkupuolella parempi kuin nyt. Nyt vaan ollaan - kävellään, pitempää Koroisten lenkkiä tai lyhyempää näissä maisemissa. Mökille meno mielessä. Saisi nähdä meren, saisi saunoa puilla lämmitettävässä saunassa. Tekemistäkin on, ainahan on jossain liikaa tavaraa - poiskuljetettavaa. Mutta talviset tekemiset riippuvat säästä... onko pakkasta, pyryä, vesisadetta vai kuulas taivas ja kuutamo. Mennään katsomaan.  

Uudessa kodissa osa 2

Toinen Turku-kauteni alkoi, kun pääsin opiskelemaan. Tamäkin kausi kesti noin kuusi vuotta, ja koska se oli kotoa irtautumista, tutkinnon ja ammatin hankkimista - tavoitteellista toimintaa,  ja varsinkin opiskelijaelämää hyvänä ajankohtana, se oli aika tärkeä jakso.  Opintotukijärjestelmä tuli silloin. Valtio takasi opintolainan, jota sain maksimimäärän kuutena vuonna. No sen maksamiseen meni sitten tietysti kaksitoista vuotta, mutta vasta pari vuotta valmistumisen jälkeen, jolloin sen erät eivät olleet mitään ylivoimaisia. Töitä oli joskin pätkittäin.

Opiskelualani on edelleen hyvä ja edelleen lähtisin lukemaan kemiaa, jos kysyttäisiin. Halusin aineen ytimeen, halusin ymmärtää rakenteita ja reaktioita, tehdä labrassa töitä ja saada aikaan jotain... miten se ura sitten meni? No osittain meni selittäessä opiskelijoille, että kemia on mielenkiintoista ja kivaa, koska  ... jne. 

Nyt on opiskelusta aikaa jo vuosikymmeniä. Turussa katsellaan vanhoja laitosrakennuksia ihmetellen - tuo oli joskus uusi, nyt se on jo kulahtanut, unohdettu, poissa käytöstä. Kaikkea uutta käyttöä en edes tiedä, mutta ymmärrän hyvin, että varsinkin laboratorioissa aika on ajanut vanhojen tilojen ohi, tehokkuus, turvallisuus ja tiede ajavat ohi, kaikessa. Mitään suurta haikeutta en tunne, katselen vain ja kuljen vanhoja reittejä. Kemistklubbenin ohi kotoa kaupungille, joenrantaa ja vanhoja kivettyjä katuja. tuomiokirkon kello lyö samoin kuin ennen. Joulukuusi on pystytetty ja valaistu. 

Yo-kylän nurkilta keskustaan on monta reittiä. Kuljetaan tahallaan joka kerta eri reittiä, yliopistoalueen halki, Hämeenkadun kautta, rantaa pitkin useimmin, toista puolta jokea myös.

Uusi rakennus Aurea käytiin katsomassa vartavasten. Kuulin siitä vanhojen opiskelukaverien tapaamisessa. Sen rakentaminen oli ohittanut tietoisuuteni näinä vuosina, kun asuin maalla ja kuitenkin kuuntelin Turun uutisia. Upea rakennus... ja uusi tapa toimia, kaksi yliopistoa yhteistyössä. 

Turusta lähdin aikoinaan kesätöihin Espooseen ensin, sijaisuutta tekemään pohjoiseen syksyllä. Ura oli sitten muuta kuin opiskellessa oli kuvitellut. Mutta opiskelaika on omanlaisensa tiivis kokonaisuus - kaikki piti suorittaa, jotta sai tutkinnon. Ei kovin suurta valinnanvaraa silloin, meidän tiedekunnassamme. Elämää opeteltiin siinä sivussa, ja monta vuotta meni. Enkä voinut kuvitella, että työelämää on sitten niin pitkä aika. Ja nyt - takaisin Turussa.... 

Uudessa kodissa osa 1

Muutimme kaupunkiin.  Olemme nukkuneet täällä jo monta yötä. Olemme keittäneet täällä aamukahvia ja kulkeneet iltalenkillä Aurajoen rantaa... Olemme jo tunteneet kaupungin omaksemme ja nauttineet näistä maisemista ja tästä asunnosta. Ihan kuin kaikki olisi käynyt nopeasti - keväästä jolloin tästä asunnosta oli ilmoitus ja Anna kysyi mennäänkö katsomaan. 

Maalla olin  monta vuotta, minulle ennätyksellisen pitkän ajan. Perunamaa jäi kuvitelmaksi, omenoita jäi puihin ja nyt jäivät ovenpielen kukat, jotka itse olin ostanut. Punaista, sinistä ja violettia. Kuitenkin aika oli hyvä. Kuljin töissä ja vapaa-ajat olimme mökillä. Talossa oli rauhallista asua, näki meren ikkunasta ja pysäkille oli lyhyt matka. 

Aika Aurajoen rantamilla on neljäs elämässäni. Ehkä joella on nyt suurempi rooli kun on aikaa katsella sitä ikkunasta enemmän kuin edellisiä jaksoina. Synnyin Turussa. Elin täällä ensimmäiset kuusi vuotta - talo johon synnyin, on jäljellä, mutta pian muutimme toiseen taloon. Arava-kaksioon, jossa mumma hoiti minua kun äiti kävi töissä lääninhallituksessa ja isä Pultissa. Hallilli ja pultti olivat jotain käsitteitä, tärkeitä sellaisia, mutta minä kuljin viisivuotiaana yksin Itäistä Pitkäkatua lastentarhaan ja siellä oli kivaa. Pikkusisko oli mumman kanssa kotona, liian nuori lastentarhaan. Ja kai sitä silloinkin ihminen kuvitteli, että ne sen ajan ihmissuhteet kestävät eli hiekkalaatikolla tavattiin talon pihalla ja sitten aikuisina ties missä. Ei harmainta aavistusta kenestäkään, ei edes nimiä.. ..  Luulin, että menen Kerttulin kansakouluun, mutta enpäs mennytkään. Me muutimme, isä sai työpaikan teollisuuspaikkakunnalta ja me muutimme punaiseen sata vuotta vanhaan puutaloon. Meille ostettiin auto, harmaa Peugeot. Sillä ajettiin ympäri Länsi-Uuttamaata. San puutarha oli uusi ja outo, mutta sellainen on tien toisella puolella. Meitä varten, me siitä mitään ymmärtämättä. 

Ensimmäisestä turkulaisjaksostani jäi käsitys, että Turku on maailman napa ja kaikki ihmiset käyvät välillä Turussa. Esimerkiksi junalla. Äidit käyvät töissä, ajavat sinne raitiovaunulla lastentarhan ohi. Tarmolasta ostettiin sekaleipää. Kupittaan puistossa katseltiin joutsenia. 

Mutta se että muutimme, ei ollut minkään idyllin särkymistä vaan luonnollinen seuraus urakierrosta ja vanhemmilleni myös ilmeisesti irtiotosta vanhan kotikaupungin kaikkiin sukulaisiin... ja minulle siskon kanssa seikkailu, joka aloitti sopeutumisen uusiin muuttoihin, paikkakuntiin, ihmisiin.. 

Seikkailut ovat jatkuneet, mutta välillä on tullut paluu - Turkuun.

Kuinka tämänkin nyt ottaisi

Talvi vaihtui kevääksi, lapsenlapsen koulumatkalta suli lumi ja jää, kahden kerroksen väki keitti soppaa välillä vuorotellen ja tarjosi toisilleen. Tuntui hyvältä olla samassa maassa, samassa talosssa. Alakerran perheen isä muutti myös, sai töitä ja perhe tuntui viihtyvän. 

Miten sitten tässä kevään edetessä ovat taas ajatukset muuttuneet, kuviot edenneet, eikä tällä hetkellä oikein olekaan niin harmonista tämä elämä. Kuitenkin muutokset tuovat myös selkeyttä. Kun tulee uusia mahdollisuuksia, voi aina iloita joistakin tulevista asioista. Toisaalta jotain olen lopullisesti menettänyt, tosin omasta tahdostani ja käyttömahdollisuus on edelleen - siis mökin. Mökki oli niin kaikki kaikessa kaksikymmentä vuotta ja jos siihen lisätään se aika, kun se oli minua edeltävällä sukupolvella, sain olla siellä aivan ...  todella kauan, aivan liian kauan, sillä ei pidä kiintyä paikkoihin liikaa. Luopumisen tuska on jo hellittänyt. 

Nyt katselen kotona ikkunasta kesän vihreyttä. Niin paljon puita, kaikki muuttui taas niin äkkiä herkästä keväästä täyteen kesään. Omenapuiden leikkaaminen ajoittui kuitenkin hyvin, Roskien keräämistä pihalta jatketaan. Lupiineja katkottiin, leikattiin, hävitettiin. Ahomansikat kukkivat, pyykit kuivuvat ulkona narulla, mäkeä alas kävellen pääsen meren rantaan lenkille. Nyt on näin, juuri näin, ja kaikki jatkuu - pihan siivoaminen, turhan tavaran lajittelu, poisvienti, muutosten keskellä hitaasti eläminen ja tulevaisuuden suunnittelut. 

Mökkikevättä

Kalastusta, meren katselua. Sinivuokot ja sitten kaikki muu.... ja puita saunan lämmitykseen... mitäpä muuta.

He muuttavat tänne kaikkineen, kirjoineen ja koirineen

Tämä on ihanaa, tytär ja lapsenlapsi samassa talossa - ei tarvitse hermoilla siitä, miten he voivat siellä koronan aikaisessa Keski-Euroopassa, koska pääsevät tulemaan Suomeen  ja koska minä matkustamaan heidän luokseen....  Alakerran asuntoa on raivattu ja kalustettu. On sekaisin vanhaa ja uutta, nostalgiaa ja piristystä. Hommia riittää vielä ja perheen isäkin on vasta tulossa. Kaapeissa on eri kirjoja kuin ennen, huonekaluissa on kirjavuutta ja mukavuuden hakemista. 

Koira kulkee ympäri taloa ja heiluttaa häntäänsä. Sillä on omat persoonalliset tapansa, jotka joka koiran kohdalla tuntuvat erityisiltä. Ja koska juuri tämä koira on löytökoira, uuden kodin saanut ja perheeseen asettunut, on sillä edelleen omat salaisuutensa. Ainakin tuntuu siltä, että se on kiitollinen juuri tästä laumasta, johon se nyt kuuluu. Se omii kyllä keittiöiden tuolit ja hyppii pöydille, jos ei kielletä. Se ahmii lunta janoonsa, koska on ilmeisesti kärsinyt veden puutteesta aikaisemmassa elämässään. Tämä on ensimmäinen tuntemani hylätty löytökoira, enkä enää voisi hehkuttaa vain rotukoirien perään - niissä on omat taikansa ja vaivansa, kokemusta on ainakin kolmesta bokserista ja kolmesta bostoninterrieristä, kahdesta colliesta ja vielä yhdestä vähän onnettomasta pumistakin. Jos oma kulkemiseni koiraa taluttaessa olisi turvallista liukkaallakin kelillä, voisin kuljettaa tätä enemmänkin. Ja jos kellään ei olisi mitään allergiaoireita, voisi koiria olla ilona enemmänkin. 

Toinen tyttärenkoira oli Suomessa joulunaikaan. Ihan pieni collien pentu, joka sai opetella elämää uuden perheensä kanssa pikkumökissä kivilattialla. Toki sillä oli kaikki mukavuudet, patja ja peittoja, leluja ja namuja. Pienen pennun kanssa aloittaminen on oma kasvatusprojektinsa. Suloisuuden kanssa kilpailevat näykkimis-, haukkumis- ja sotkemisinto. Ja kun uni tulee, et herätä pentua, koska vauvojen pitää saada unensa. Unista pentua katsellessa odotat sen heräävän, ja pennun riehuessa täysillä toivot sen väsyvän ja sammuvan.... 

Muistan tämän syklin talvelta 1977, kun saimme Kemjärvelle opettaja-asuntolaan bokserinpennun. Se tuli Oulussa kadulla vastaan äitikoiran omistajien kanssa. Pohjois-Suomessa ei lyhytkarvaisilla koirilla ole niin paljon kysyntää välttämättä. Santrasta tuli silloin perheenjäsen, joka koki koiranelämänsä aikana minun kanssani tusinan muuttoja, Suomea laidasta laitaan, jäi kuviin ja muistoihin. 

Koiraa paijatessani mietin silloin, voiko lasta rakastaa yhtä paljon kuin koiraa - ja voiko koira jäädä huomiotta, kun vauva tulee. Hyvin meni silloin, lapset ja koirat ovat olleet arvoisiaan perheenjäseniä - tietenkin ihmiset ovat ihan eri asia kuin koirat, koirakakarat, koiralemmikit ja koiravanhukset.

Kylätiellä kulkeva naapuri sanoi kerran, että yleisin koirarotu on tyttärenkoira.Olen havainnut tämän pitävän paikkansa. Koirat ajautuvat isoäideille .... jotka rakastavat niitä lastensa sijasta ja puolesta, jos lapset eivät niitä syystä tai toisesta pysty pitämään. Tytöt kai koiranpentuja eniten vaativat. Olihan meilläkin koiria, kun olin lapsi. En muista suoranaisia vaatimuksia. Muistan vain jännittävän pienen bokserinpennun,  karvalankamaton ja vanhan Braunin radion. Kuuntelin bokserin kanssa  matolla sohvapöydän alla Lauantain toivottuja levyjä koulun jälkeen, lauantaisin siis. Ja Beatleseja. 

Nyt minun lapsenlapseni puhuu pehmeää kieltä koiralle, vie sitä ulos kävelylle, komentelee, silittelee, halaa ja vetää pois hangesta lunta syömästä. - Toisen tyttären koira kasvaa edelleen Keski-Euroopassa ja minä  saan kuvia ja videoita. Pentuparka on kerran jo säikäyttänyt emäntänsä mentyään virtaavan joen rannalla liian syvälle.... Näiden koirien  ensitapaaminen toi joulunaikaan vipinää, iloa, tuuletusta hiljaiseen vuoteen, jolloin ei nyt pääse ihan minne vaan. 

Onnistuinko kuitenkin kirjoittamaan teksin ilman sitä k:lla alkavaa sanaa, joka lamaannuttaa menomme ja on jo vuoden kohta määrittänyt tekemisiämme, tai menemättä jättämisiämme? En onnistunut! Se sana oli ekassa kappaleessa,