Kökarin jälkeen

Pääsin Kökariin, edellisestä kerrasta oli vuosikymmeniä. Huomaatteko; en halua kirjoittaa kuinka monta vuotta/kymmentä vuotta... minä olen aina vaan halunnut uudestaan Kökariin. Korppoosta autolautalla, lyhyt merimatka, irrottautuminen tavallisesta on siis mahdollista. Ja tarpeellista. Nyt menin luovan kirjoittamisen kurssin naisten kanssa, arvaamatta miten luovaksi voi heittäytyä, miten mieli vaihtaa merimatkalla vapaalle huolista, jotka kesän ajan ovat välillä vanginneet oman olotilan. Aiheellisia huolia, tarpeelllisia huolia, sellaisia kuin äideillä on. 

Jos sitten on merimatkan jälkeen avoimissa maisemissa, kallioiden ja kivien keskellä, katajia katsomassa, polkuja kävelemässä, lampaita laskemassa ja hiljaa, mieli saa vapauden, se kantaa pitemmällekin. Ainakin se avaa kirjoittamisen portin, koska vain kirjoittamalla voi ajatella - pysähtyä, etsiä itseään. En voi arvottaa kirjoittamista pelkästään vapauttamisena, tunteiden tunnustamisena, minään tajunnanvirtana. Ei minun tajuntani tästä mihinkään virtaa. Pysyn ikkunani äärellä ja ikkunan takaa näkyy Koroisten risti. 

Olen Turussa. Turku on kokonaan minun. Olen uponnut syvemmälle Turkuun kuin kuvittelin muuttaessani. Laskin vuosiani Turussa... olin lapsi, olin opiskelija ja olin yksinhuoltaja. Kuuden vuoden pätkiä elämästä. Kaikilla vuosilla oli tarkoitus - riittävän pitkä aika myös tuntea Turku kodiksi ja oma olotila hyvin määritelty. Kansakouluun en mennyt Turussa - siinä kohtaa ensimmäinen oletus elämänkulusta meni pieleen, kun vanhemmat päättivät muuttaa. Olin 6 v. 

Nyt sitten tämä Kökarin matka vei minut enemmän Turkuun kuin kuvittelin etukäteen. En ajatellut että muut ovat Turusta ja Turku on heissä, meissä. Muiden elämänkulun ja minun polveilevan polkuni välillä oli yhtymäkohtia, ihmisiä, tilanteita, elämän teatteria. Se oli yllättävää. Hyvä että joskus vain lähtee laivaan ja laiva vie. 

Laivat, veneet ja meri. Laiturit Kökarissakin, Laitureilla voi kävellä, keinua, katsella auringonlaskua ja aallokkoa, haistella lämpiävän saunan savuntuoksua. Minun laiturini mökillä ja muitten laiturit -  kävellään vetten päällä. keinutaan aalloilla kastumatta - paitsi pärskeistä. Osaan nauttia mielikuvista ja muistoista ja pyöritellä kiviä, ottaa olutta, tuntea tuulen iholla.

Salasanojen salainen salametsästys

(kirjoitettu aikaisemmin, noin pari viikkoa sitten)

En unohtanut salasanaa, PIN-koodia, henkilötunnusta enkä auton rekisterinumeroa, ajattelin vain että mitäs noista. Istuin laiturin nokassa onki kädessa ja odottelin ahvenia. Naapurin koira tuli tassuttaen laiturille ja haisteli jonkun tuntemattoman olennon jätöksiä, tuhahteli ja häipyi kertomaan kotiväelleen, että täällä vaan huitelen vaikka huudattte ja tulen kun asiat ovat selvinneet. 

Luovan kirjoittamisen kurssilla yhdistäisin laiturin ja lentokentän, koska lokkien lennonjohto täälläkin toimii. Olen joskus kirjoittanut kuinka ihminen voi olla kahdessa todellisuudessa yhtaikaa, kuten elämän alun ja lopun lähellä, tahtomattaan, ennakoimatta. Edellinen lause ei kuulosta yhtään järkevältä, mitä se ei siis olekaan. Jos kuvittelen pystyväni irrottelemaan tekstiä, niin en saa kuitenkaan irroteltua muistojen vyörystä jotakin yksittäistä päivää vuosia sitten. Ja sitten kun uppoaa vanhoihin teksteihin vuosien takaa, ne kuitenkin löytyvät ilman salasanoja. Niitä vanhoja tekstejä on uudessa kodissa pinoissa, pinoja laatikoissa, kirjahyllyssä, vaatekaapissa. Kuten aina minun kodeissani.

Joskus, kun en saa unta, mietin entisiä osoitteitani. Aika hyvin ne muistan. Kaupunkeja Suomessa, pitkin rannikkoa, jokien varsilla, järvenkin rannalla joskus. Nyt kun olen palannut synnyinkaupunkiini, on suunnitelmissani kulkea kaupungilla ja kuvata jokainen vanha kotiosoitteeni, kerrostalot pitkin vanhan kaupungin katuja, seitsemäs kerros, toinen kerros, neljäs kerros.... ja maan tasalla paritalo, koira-aitaus, puutalo joskus opiskeluaikoina vähän aikaa.. ja kolahdus kun kerran tulin kotiin, jonne sisko oli jättänyt lapun. Hän oli muuttanut sillä aikaa, kun minä olin symposiumissa ja sen jälkeen yökerhossa. Eihän kaikki ole ennakoitavissa ja mitä jos olisi... elämä paketissa, yksi osoite lapsena, toinen aikuisena, vaikka. Se kuulostaa ennenvanhaiselta. 

Salasanoja tarvitaan lukittujen muistojen avaamiseen. Tosiasiassa siis koodeja, joilla jokin lukko aukeaa, kun ensin sielu saa sysäyksen. Sielu tai joku aivojen rakenteessa oleva kolo, jollekin vuosikymmenelle koodattu, jonakin vuosituhannella kehittynyt, muuntunut, säikähtänyt. Tarpeeksi jotta ravistuu esiin upottava muisto, 

Tarpeellista? No joskus on. Jos ahvenia ei tule laiturilta, niitä voi ostaa marketin kalatiskiltä. En koskaan narraa kaloja, kerron aina niille, että henkeni pitimiksi uhraan teidän henkenne. Pahalta se tuntuu, tietenkin. Olen nyt mökillä, tullut saunasta, juonut yhden oluen ja istun alastomana metsästettyäni tämän koneen salasanan tai siis onnistunut kirjautumaan, todistamaan olemassaoloni ja puhelinnumeroni ja päässyt tähän iloon, näppäilemään kuunvalossa salaisia asioita salaisiin kansioihin. 

Kirjoittamisen iloista

 Kirjoittaminen on laaja käsite. inspiraatiolla tai ilman. Jos nyt pyydettäisiin tiedotetta - tarkkaa sellaista, ihmisille puoleksi vuodeksi  ilman virheitä, en innostuisi. Velvollisuutena tekisin sen. Ja sitten muut sanoisivat, että tuolla on liian lyhyt sanaväli, ja tuosta puuttuu pilkku ja tuollaista sanaa ei ole. Me rakastamme toisten teksteistä huomauttamista. Ei ole kyse siitä, että kaiken olisi oltava oikein eikä siitäkään, että on itse eri mieltä ja se on tuotava julki. Tietenkin lukijalla on oikeus saada selvää tekstiä, joka ohjaa häntä joko käyttäytymään kunnolla, asentamaan palovaroittimen oikein tai menemään yhdistyksen tilausajobussin lähtöpaikalle ajoissa. Yhä enemmän on tullut tarpeelliseksi julistaa omia mielipiteitä sosiaalisessa mediassa, ottaa kantaa toisten kirjoituksiin - kun on omasta mielestään oikeassa enemmän kuin alkuperäinen kirjoittaja, on niin taivaallisen totisen tärkeää antaa palaute - minä tiedän, minä osaan tämän paremmmin - ja minä olen oikeassa. Keskusteluista voi tulla aivan uskomattomia, mutta eihän niitä tarvitse lukea yöllä pimeässä puhelimen näytöltä. 

Olen kirjoittanut kolumneja, joissa hehkutin esimerkiksi maallemuuttoani. Nyt huomaan olevani onnessani täällä kaupungissa, ja tuon sen julki teksteissäni. Jos ei elämä muutu koskaan, ei ehkä tarvitse mitään sanoakaan. Voi leipoa pullaa ja saada vaihtelua kardemumman määrästä. Tai en minä tiedä. Minä olen muuttanut niin monta kertaa, tehnyt niin monessa paikassa töitä ja elänyt elämääni kuitenkin tällä turkulaisen totisuudella, olinpa Lappeenrannassa tai Rovaniemellä. 

Aina olen kirjoittanut. Viimeisessä muutossa löysin taas mukana kulkeneita tekstejä, paperilla siis. Kouluaikaiset päiväkirjat vilkaisin läpi ennen muuttoa, enkä löytänyt niistä mitään ainutlaatuista muistettavaa tai jaettavaa. Revin paperia vailla haikeutta. Pari kesää minulla meni siihenkin, kun mökillä luin ystävien kirjeitä ja revin niitäkin. Sukupolveni ihmiset kirjoittivat vielä kynällä tai kirjoituskoneella. Muistot, joita ne herättivät, ovat välillä aika herkkiäkin, ja kun maailma on muuttunut, myös hiukan huvittavia. 

Saattaa olla, että olen kuvitellut kirjoittavani itse kirjan, joka on muuta kuin oppikirja. Näin ei ole tapahtunut. Ei ole niitä kaikkia kykyjä, joita tarvitaan, Luen silti vahingossa muiden kirjoittamia, joita ei olisi tarvinnut julkaista - siis jostain syystä rima on kustantajalla ollut alhaalla, Jos edessäni nyt olisi sellainen kirja - luin yhden kyllä joulunaikaan - en kuitenkaan alkaisi arvostella sitä tässä. Miksi pilata jonkun toisen ilo? Kai ne huonotkin kirjat myös jotain tuottavat - kirjoittajalle ja kustantajalle. 

Pyydetty lehtijuttu on aina haaste.