Eihän paikoilleen pääse jäämään

Tänä syksynä on viisi vuotta blogin aloittamisesta. Mitähän tavoittelin silloin.... ajatusten kirkastamista kirjoittamalla, keskittymistä päivän olennaiseen asiaan, tunnelmien kuvaamista muistamista varten, rauhoittumista koneen äärelle katse ikkunassa... ja joidenkin asioiden kertomista muualla asuville lapsille tällaista mediaa käyttäen. 

Olen tottunut siihen, että lapset ovat muualla ja se on varmaan näkynyt blogista ja tuntunut tunnelmissa. Tämä koronavuosi on muuttanut ihmisen sosiaalista käyttäytymistä enemmän kuin koko aikaisempi elämä eri vaiheineen. Nyt on ollut niin hiljaista, niin paljon etäisyyttä, ja niin vähän halauksia. Oman tilan pitäminen on ollut helppoa.Toisen kanssa eläminen on luonnollista ja mukavaa. Kuljemme aika paljon samaan tahtiin, mies ja minä.  Kaksikymmentä vuotta yhdessä.

Ja kahden edellisen kappaleen kirjoittamisen jälkeen tuli suunnitelmamuutoksia. Nyt olen kotona ja täällä ovat Hollannista muuttanut tytär ja lapsenlapsi sekä koira....mökillä ovat Sveitsissä asuva tytär miehineen ja koiranpentu. Saunoja lämmitetään kahdessa paikassa. Koiria kuljetetaan ja opetetaan. On joulunjälkeinen aika, kuusi on vielä kynttilöin koristettu, gögiä pullon pohjalla ja lämmin tunne. 

Uusi vuosi on pian alkamassa. Sitä kohti. 

Räsymattoja, itse leikatut kuteet, itse kudotut matot

Olen kutonut mattoja ensimmäisen avioliittoni alkuajoista...vuodesta 1980. Asuin Lappeenrannassa talven, mies Rovaniemellä  Alkuinnostus tuli osittain siitä, että oli aikaa opetella jotain uutta ja oli muistoissa vielä isänäidin kangaspuut Turussa - kun olin lapsi. Olin unohtanut koko Lappeenrannan, kunnes viime kesänä katselin kulahtanutta vaaleaa mattoa, jota oli jo muutaman talven ajan pidetty terassilla. Sitten muistin,  että olen kutonut eri aikoina ja eri tilanteissa mattoja itselleni, perheelleni, kavereillekin joskus. Reunat eivät ole tasaiset, kuteet ovat kirjavia, ideana on tekstiilikierrätys ja valmiita kuteita käytän vain kun ne auttavat saamaan tiettyä väriä tai vähän ryhtiä. Loimet ovat yleensä kurssin tai jonkin kudontatilan valmiit loimet. Kauan kudoin vain palttinaa - luulin etten muuta osaakaan 😏.

Jossain elämäni vaiheessa ostin omat kangaspuut. Maksimileveys 120 cm. Ajattelin, että teen vain käytävämattoja ja yksin teinkin vain niitä. Kursseilla kuitenkin olen oppinut muutakin. Olen kutonut myös poppanoita, keinutuolinpäällisen, kolme villahuopaa, pellavapyhkeen.... 

Nyt omat puuni ovat mukana paikkakunnan kudontatiloissa, vanhainkodin yläkerrassa, kansalaisopiston kurssin kudonnassa. Aina sovitaan, millainen loimi rakennetaan ja ketkä kutovat. Kerran viikossa olemme yhdessä paikalla opettajan kanssa ja rakennamme loimet. Muulloin saa tiettyinä aikoina käydä yksin kutomassa. 

Nämä matot kudoin ystävälleni, joka toivoi punaista ja harmaata. Tein kaksi mattoa, joissa värit olivat vastakkaiset. Olin innoissani - tein paketin ja lähetin sen Ruotsiin ystävälleni. Vastalahjaksi sain hienon villapaidan.. 

Nämä pienet siniset matot ovat Kaisan muistomattoja. Kaisa oli tyttärenkoira, joka vietti kesät täällä mökillä, koska Baselin kesä on kuuma ja Suomen kesä on vain kesä tai kolea. Kaisa viihtyi sinisellä sohvalla ja katseli ikkunasta tulijoita. Kun Kaisaa ei enää ollut, tein sinisistä sängynpeitoista ja lakanoista kolme pientä muistomattoa. Yhden maton lähetin Kaisan emännälle Annalle Sveitsiin, toisen Iidalle Hollantiin. Tyttärenkoira on maailman yleisin koirarotu, sanoi eräs mökkinaapuri. Tervetuloa vaan mökin sohvalle seuraavat.... 

Ruskean ja keltaisen sävyisiä mattoja syntyy joko kun joku tilaa tai kun kuteita jää jostain yli. Tuloksista voi tulla hienompiakin kuin aloittaessani odotan. Tästä matosta en edes muista, mihin se pääsi. 

Ja tässä on sitten jämien jämä, kynnysmatto, raikkaudessaan vastustamaton. Ei tilausta, ei toiveita, nyt tuossa kuistilla kenkien alla. 

Tätä isoa vaaleaa mattoa tein hartaasti. Iidalta tuli selvät toivomukset. Leikkasin verhotkin, että sain sopivia säväyksiä. 

Tässä on sitten huippumatto - vanhoista kuteista. Sain ne mökkinaapuriltani ja maton annoin hänelle. 

Punainen matto meni taas Annalle. Tein tämän maton virolaisen Silvia Kalviku Vaibad kirjan mallien mukaan. Se onkin ainoa matto, jonka kutomisessa noudatin kirjan kuvaa täysin. Pidin siitä heti - mutta Anna vei sen kun näki mökillä😄

Nämä matot ovat kuteista, jotka sain edelliseltä kudonnan opettajalta. Kuteet ovat uusia, mutta jo kierrätystä. Ne ovat trikoista, joista eräs yritys on tehnyt vaatteita. Oranssi, voletti, pinkki, turkoosi . mahtava yhdistelmä ja omalla lattiallani kotona ihan piristävä. 

Sininen farkkumatto. Kotona. Farkkujen leikkaaminen on raskaampaa kuin ohuiden kankaiden Uusilla Fiskarsin saksilla sekin sujuu sormien kestävyyttä koettelematta.

Tämän olen tehnyt ystävän tyttärelle. Kuteet olivat häneltä saaduista verhoista, joissa oli hyvät kuviot ja väriyhdistelmät. 

Tässä kodin kaksi mattoa, joihin tuliperiaatteessa ylijääneitä kuteita. Hetken ihmeteltyäni aloin pitää näistä. Syksyn värejä, helppo kutoa, tuli metrejä.... toisessa vlkoinen loimi ja toisessa musta. Ero näkyy maton yleissävyssä. 

Ja sitten on miehen tyttärelle tehty matto, josta olin ihan innoissani. Katsoin mallia tarkkaan. Oli siis Mian vanha matto, joka oli puolivahingossa tullut mökin kuistille ja hiukan ilmastovioittunut, yritin matkia ainakin maton värejä ja kuvioiden rymiä. 

Alla puista otettu matto syksyn väreissä.  

Ja sitten mökin olohuoneen kolmikko - sinipunavalkoinen. Nämä ikään kuin tilasin itse itseltäni ja pidän niistä yhä. Eiät ne mitään ihmeellisiä ole, mutta pääasia kai että ne sopivat tilaan ja kalusteisiin. Kaikki on kierrätettyä. Ainakin punainen sohva, Bertoia, arkku, pinnatuolit ja sohvatyynyt....

Tästä vihreästä on aikaa .... uudempiakin vihreitä on tullut. Yksi lempivärini siis. 

Unta vailla

Rauhoittumista ennen nukkumaanmenoa, ei dekkareita, jännittäviä filmejä, kirjoja, miettimistä, murehtimista, takaisinkytkentöjä eikä muuta kuin unen vaippa ympärille, uneen hiljaa vievä hengitys, peitto päälle ja pimeys. Ei se aina auta. Nyt olen hereillä ja hiljaisuus kuitenkin jatkuu. Minulla ei ole mitään erityistä sanomista eikä kirjoittamista. Eikä kukaan mitään odotakaan. Kukaan ei kysy haastatteluja, raportteja, kolumneja, blogitekstejä, kirjeitä, sähköpostejakaan ei tarvitse  lähettää eikä tähän aikaan yöstä laskujakaan maksella. Minulle ei ole tärkeää tämä tietokone eikä edes kännykkä ja whatsup. 

On se kumma kuinka näin voi olla. Joskus oli tuhat huolehdittavaa asiaa. Pudotus ei ole korkea kuitenkaan, kun ei ole ollut varsinaisen tärkeä ihminen työelämässä ja perhe on periaatteessa saanut mitä on tarvinnut. 

Saada olla rauhassa, sitä kai on joskus odottanut, ja nyt sitten on. Niin rauhassa, että ei nuku. Laiturille ei voi mennä syysyönä, tai no joo, kuutamolla. Nyt ei ole kuutamoa...

Ja jos viereisestä huoneesta kuuluu, että mies herää, minä hiivin nukkumaan. Ehkä uni? Ehkä järkevämpiä juttuja huomenna? Jotain sanottavaa, painavaa sanottavaa tärkeistä asioista kuten selviäminen tämän uuden normaalin kanssa, Tästähän kai on kysymys. On hiljaista ja varovaista tämä elämä. Ei kohdata läheltä, ei kätellä eikä halata. Pysytellään kotona, maalla, kylätiellä kävellään ja autossa istutaan yksin tai kaksin. 

Joskus aina ihmeissään

Sekin on kummallista, että tämä sama mökki on olemassa ja minä olen täällä. Tällä viikolla on mennyt pari päivää kaupungissa käydessä, asioita kauppoihin ja kysymistä sieltä täältä, korona-ajan varustuksin vierailu vanhusten hoitopaikkaankin. Istumista auringossa, omenapuun katselua, suu-nenäsuojus ja turva-etäisyys - kaikki muistetaan.

Ylellisyyttä on omistaa laituri, elämästä nauttimista on olla laiturilla kesäpäivänä, katsella ikuista merta, laskea rantakäärmeet kivikossa ja seurata västäräkkien touhuja. Sitten on tekemiset, joista on huolehdittava - ponttonit, kettingit, silta ja laiturin kansi. Kaikkea meri vetää vinoon, nostattaa ja laskee, kuluttaa, pyörittää, mutta ei ole kuitenkaan vielä vienyt kaikkea kokonaan. Kaislojen niittoa ja kuljetusta, ponttonien paikkausta, kettinkien oikaisua, lautojen vaihtamista vielä edessä. Onneksi meitä on kaksi täällä.

Kävimme uimassa. Ilta on lämmin, vesi myös. Meidän meri, hiukan suolaista vettä, hiukan kaisloja, lempeä tuulenvire, iltapalaksi mansikoita ja vaniljajäätelöä. Niin kesäillat kuluvat. Vuoden pisimmät päivät ovat nyt ja aurinko paistaa myöhään, näkyy tämän huoneen ikkunoihin vielä. Tämä on lämpöpumppuhuone, josta olen kirjoittanut. Nyt se on jäähdytettävissä samalla laitteella, mutta minä istun koneen ääressä täydellisen olotilan vallitessa ilman vaatteita, enkä välitä likaisista ikkunoista ja nuupahtaneista ruukkukukista, kun tämä on vaan niin ihanaa.

Jossain vaiheessa lintu lensi päin terassin ikkunalasia - lintu selvisi, ikkuna ei. Vietiin karmit lasiliikkeeseen tänään. Jossain vaiheessa pakastin jäi ilman sähköä. Puolisulat marjat ja osittain jäiset kalat otettiin pois, koko laatikko tyhjennettiin, syötiin paistettua kuhafilettä ja osa kaikesta vietiin kompostiin. Tätä vain tapahtuu joskus, mikään ei ole täydellistä siis, ei ihmisen hamstrausfilosofia vaan päde. Ja tämä kevät meni ihan omilla säännöillään koronan takia - mekään emme nähneet kuin toisemme moneen kuukauteen. Oli aikaa lukea vanhoja tekstejä, katsoa vanhoja kuvia ja jakaa niitä eri kenkälaatikoihin.

Kunhan vaan saa kontaktin lapsiin, niin siinä se. Muut asiat menevät siinä sivussa, lähetin niitä kuvia lapsille - siis aikuisille lapsuuskuvia. He pitivät albumeista, joita olin monta päivää suunnitellut ja joihin olin jakanut lapsuuden ajan olennaisia kuvia. Nyt on vielä lapsenlapselle eläinalbumi hiukan kesken. Siinä on vanhoja koiria eri vuosikymmeniltä. Myös kissoja, joutsen, poro, hevonen.... kaikenlaisia kuvia, satunnaisista tilanteista. Kunhan saan albumin kasaan, lähetän sen.

Juuri nyt en ole ihmeissäni mistään. Olen vain ja katselen maisemassani olevia linnunpöttöjä. Kirjosieppo ruokkii vielä poikasiaan, tiaiset ovat omansa jo kasvattaneet.

Levotonta kuljeskelua tontilla

Mies on merellä katsomassa tuleeko verkosta kalaa. Itäneet ruokaperunat odottavat  muokkaamattoman kasvimaapläntin reunalla muovikassissa, että joku tarttuisi toimeen. Se joku olen minä, jolla tänään on kuitenkin muuta ajattelemista. Olen rauhallinen mutta levoton, tunnen luottamusta ja olen ajatuksissani ihan muualla kuin täällä mökillä. Katselen sinitiaisen lentoa pönttöön ruokkimaan poikasiaan ja ajattelen omia poikasiani, eli tyttösiäni. Äitinä olo, kaiken ydin.

Kuljen mökistä toiseen ja kuljetan tiskejä, siivousvälineitä, jauhoja ja hiivaa. Aion leipoa sämpylöitä. Jos ihan paljon hermostun, on parasta alkaa leikata matonkuteita. Mutta se ei ole sinänsä tarpeellista, sillä kudonta on edelleen rajoitettua, Matot tyttöjen luona ovat paikoillaan eikä uusia ole tällä hetkellä tilauksessa. Inspiraatio seuraaviiin minulla on jo. Arkinen niin sanottu puuhastelu on kai terveellistä, jos on huolissaan. Kuljen rantaan, katson merta, haistelen tuulta, aurinko kirkastaa taivaan. Suomen kevätkesä, männynrungot ja koivunlehdet....pienet ruusupuskat kasvavat joka yö. Ne ovat pikkumökin pohjoisella puolella, joka kesä yrittävät nousta, mutta pieniksi jäävät. Niiden tarkkailu on kuitenkin helppoa, kun ne kasvavat hiekkakentällä, meidän aavikolla.

Kävin välillä laiturilla istumassa, katselemassa merta. Lintuliikenne on hiljaisempaa kuin aamulla, jolloin ohi lensi joutsenia, hanhia, lokkeja aina ja ui telkkiä ja sorsia. Sämpylätaikinani alkaa olla valmis. Porkkanaraastetta, hiivaleipäjauhoja, pellavansiemenrouhetta, maissijauhoa, kaurahiutaleita .... vettä, hiivaa, hunajaa, suolaa ja vähän voisulaa. Ihan jees, mutta tämä on vain terapiaa itselleni. 

Äitinä olemisen jatkumo on tärkein tehtävä, niinhän se on. Lapset ovat äidille tärkeämpiä kuin äiti lapsille. No pienenä äidin tai vastaavan läsnäolo on tietysti edellytys yleensä pärjäämiselle. Kun sitten eväät on annettu ja tyttöset maailmalla, äiti voi hifistellä ja huolestua, olla periatteessa aina saatavilla kaikin medioin ja toisaalta olla hiljaa kauempana ja joskus varoa puuttumistaan, sanomisiaan, välillä kaipuun syövereissä ja välillä oikeasti itsekin omasta elämästään nauttien. Liioittelua kaikki, ja toisaalta liioittelua saa olla, minulle ne ovat mun lapset, mun pienet tytöt, joita sitten saan taas nähdä, kun tämä korona-aika on ohi tai ainakin rajoituksin uskaltaa matkustaa. 

Minä seuraan heitä ajatuksissani, enkä voi sille mitään. Pystyn toki olemaan muutaman päivän tietämättä, missä he ovat ja kenen kanssa. Heille on oletusarvo, että äiti on mökillä, ja oletusarvo pitää paikkansa. Usein. Lähetellään sitten postikortteja jos ollaan muualla - eikun viestitellään verkossa kuvin ja tekstein. .

Kun olen huolissani. Niin, siinä kysymys. Ollako huolestumatta? Ei onnistu. Mutta nyt voisin taas rauhoittua hetkeksi ja jatkaa näitä pikku touhujani. Lakaista ja pestä makuuhuoneen lattian. Mutta jos kuitenkin se taikina ensin muotoituisi sämpylöiksi ja hyppäisi uuniin. 

Niinhän siinä kävi, että ne nousivat ja hyppäsivät. Hiukan matalia taitaa niistä tulla, sillä kohoaminen tapahtui vaakasuuntaan pellillä. Nyt sämpylät ovat uunissa, päällään seesaminsiemeniä. 

Ja puolenpäivän aika Suomessa. Aurinko korkealla, kesän tuntu. Hommat jatkuvat, keskityn milloin mihinkin asiaan, kuljetan, lakaisen, pyyhin. Ei saa unohtaa uunia.... hälytys päällä 10 minuuttia. Vanha munakello toimii, se on ostettu Rovaniemeltä vuonna 1984. Jostain syystä ihminen muistaa joitakin asioita - yksinkertaisia ostoksiakin - paremmin kuin toisia. Muistot liittyvät samalla ihmissuhteisiin, kuten kuka osti, miksi ja missä. Jatkan tässä vaan hermoilua ja olen rauhallinen samalla. Juteltiin miehen kanssa terassilla, Luettiin koronarajoituksista, ei kannata matkustaa - tai ei suositella, ja jos matkustaa, on ohjeita. Meillä on tavallinen välimatka aika lyhyt, käveltävissä. Siis mökkimatka. Kiihdyttää ei kannata, kuopat mökkitiellä hillitsevät menoa. 

Nyt tuli soitto, jota koko ajan odotin. Leikkaus on ohi ja hyvin meni. Todella helpottanut olo. Tämä on pääasia. Ihanaa. 

Ja me sämpylät, terapiasämpylät. Otin ne ensin uunista liian aikaisin. Taikinaisia sisältä, halkaisin osan niistä ja pistin  uuniin korputtumaan. Tuli soitto - ja helpotuksen tunteesta puhuttiin vävyn kanssa niin kauan, että uunissa oli sitten aika mustia korppuja. 

Mustien korppujen tehtävä oli tärkeä. Nyt alan taas olla nahkani sisällä enkä kuin läpinäkyvässä muovikuplassa. Meri kimaltaa kauniimmin. Vähemmän tärkeät kotoisat puuhailuni jatkuvat, voisin vaikka keittää kahvit. 

Muutoksia rajoituksiin

Koivussa lehdet, kylä herää kevääseen

Kansalaisopiston viikkoja suljetussa kudonnassa saa nyt tehdä keskeneräiset työt valmiiksi. 

Kevätesikot mökillä

Ja niin kevät joutui jo taas huomaamattaan
saapui vihreys vaaleus kirkkaus kukkaset.
Oudonpuoleinen kevät, ei mitään kokouksia, matkoja, tärkeitä tapaamisia, ei halauksia eikä kohtaamisia - saa kerrankin olla rauhassa. Jos sen niin ottaa. Edelleen voi jatkaa omaa tuttua eristäytymistään, vaikka joistakin rajoituksista saa luopua.
Ravintolat avautuvat pian. Minne menisi, mitä keksisi, mitä tekisi mieli? No ei mitään, tässä juuri nyt. Ehkä ihminen  vielä palautuu jollekin tasolle sosiaalisuutta, en tosin ole varma. Kudonnassakin saa olla yhtaikaa korkeintaan kaksi samassa tilassa.

On helpompi katsella esikoita mökin pihalla, seurata telkän pesimistä pöntössä ja käydä verkolla.

Suomalaisuus - vaikka mennä kylmään veteen uimaan. Niin tekivät jälkeläiseni Hollannissa, näin tänään kuvan.....

Luovaa kirjoittamista kurssilla taas

Piti valita esine pöydälle ja kirjoittaa siitä. Esineen keksin, mutta unohdin mökille. Niinpä sain mieheltä valokuvan, jossa oli aito vanha vastaava esine hänen lapsuudestaan. Kun taas ajattelin, että eihän tämä käy, niin hyvin kävi kuitenkin. Ensimmäinen osa tehtävästä oli esineen kuvaus. Toisessa osassa piti kertoa, miten esine oli päätynyt pöydälleni. Kolmas osa oli kirjoittaa esineestä minä-muodossa. Kun on alkuun päässyt, niin antaa mennä vaan -periaatteella syntyi seuraava teksti: 

Minä olen hyvänmuotoinen käyttöesine, joka olen tehnyt tehtäväni. Minut on valmistettu käsin luonnon raaka-aineesta. Raaka-aineeni on kasvanut metsässä, tässä rannan lähellä. Puu kasvoi kymmeniä vuosia, kunnes veneenrakentaja kaatoi puita ylhäältä metsästä, toi ne sahalle, sahasi laudoiksi, määrämittoihin. Jostakin rungon jämäpalasta hän teki minut. Hän taikoi muotoni esiin myöhempää käyttötarkoitustani varten. Olen kaunis, olen osa luontoa, olen toimiva ja tarpeellinen. Ilman minua voisi veneessä oleva vesi hukuttaa veneen ja ihmiset. 

Katosin käytöstä vuosikymmenien myötä. Uusilla tulokkailla on ominaisuuksinaan värit ja keveys. Teollinen valmistus lähtee raakaöljyn löytämisestä ja sen jalostamisesta polttoaineiksi ja petrokemian kautta muoviesineiksi. Nykyminä olisi siis todennäköisesti oranssi. 

Minä olen silti aito ja käsittelemätön mutta kestävä. Olen toiminut tehtävässäni ihmisten pelastajana kolmekymmentä vuotta, kun muita välineitä ei ollut. 

Ei hätää, toimin hyvin. Olin myös lapsella leikkivälineenä rannalla, mistä on pieni mustavalkoinen valokuva.  Sain siirtää veden lisäksi hiekkaa, olin ylpeä tästäkin toimestani. Lapsi kasvoi, alkoi kaataa puita, sahata niitä, muotoilla niistä kauniita veneitä perinteisin menetelmin ja uusin ideoin. Puu oli tarpeen edelleen, vaikka minun kaltaiseni esineet tehtiinkin muovista. Meren rannan muistot elävät, kun kuvaa katsoo. Lapsen, veneen ja minun takanani ovat valkoiset poutapilvet. Ystävälliset matalat aallot pyyhkivät lapsen jalkoja, takana näkyy vene, siinä on yksi aikuinen ja toinen lapsi valmiina hyppäämään rannalle. Suomen kesä, meidän meri. 

Luovan kirjoittamisen kurssilta

Pääsin mukaan John Nurmisen säätiön järjestämälle Luovan kirjoittamisen kurssille, työkaluna Zoom. Olen aina vain kirjoittanut - en ole koskaan käynyt kursseja kirjoittamisesta, paitsi no joo, journalistiikan peruskurssin kesäyliopistossa ja äidinkielen kurssit pedagogisen pätevöitymisen myötä. Nyt innostuin kolmesta kerrasta etäopetusta, kun aiheena oli Minä ja meri. Kirjoitin tavalliseen muisti-/päiväkirjaani, kuulakärkikynällä, ohjaajan antamasta aiheesta ja inspiraatiosta annetun ajan. Tuotin tekstiä, kuten aina tuotan tekstiä. Oli yllättävän vapaata, mukavaa, aito tunnelma, oma mielikuvitus - ja tuli omaa tyyliä tietenkin, ja mieleen tuli todella muistoja merestä. Etukäteen en ollut suunnitellut mitään, koska enhän tiennyt mitä olisi tulossa. Silti pyörin mielessäni meren rannoilla jo viikon pari ennen kurssia. 

Harjoitus 1 / valitse kuva ja kirjoita siitä. Valitsin laiturin kuvan. 

Tämä on kuin minun laiturini, sillalla kaisloja. Silta sortuu myrskyssä, se korjataan, hajoaa uudelleen, putoaa mereen......Otamme aurinkoa laiturilla, kalastamme, lähdemme siitä veneellä laskemaan verkkoa. Nyt on korona-aika ja se muuttaa tekemistä - se jättää ihmisen laiturille, ihmettelemään. ei voi lähteä, ei voi nähdä muita, ei pääse muitten luo...ja juttu jatkui. 

Harjoitus 2 / paikka jossa kirjoitan

Huoneessa jossa on tilaa ja kolmeen suuntaan ikkunat, se on minun omani, siellä istun vanhan pöydän ääressä punaisella pinnatuolilla edessäni kannettava tietokone... muut ovat toisessa rakennuksissa tai ulkona. Laiturilla, rannassa, keinussa. Lämpöpumppu hurisee..ja niin jatkui tämäkin, vaikka siitä olen jo kirjoittanut toiseen mediaan aikaisemmin julkaistun tekstin. 

Harjoitus 3 / aika: minä ja meri

Mieleen tuli eri paikkoja eri aikoina, eri merenrannoilla, eri kaupungeissa. Erilaiset tunnelmat. Sitten valitsin yhden, josta kirjoitin enemmän. Mieleeni tulivat Färsaaret 1989, Marseilles 2006, Blåvand 1999  sekä monena muuna kesänä ja Kökar, lapsuudessa. Valitsin näistä yhden ja siksi valikoitui Kökar ja vuosi 1962. Upposin maisemiin, tunnelmiin, meren tuoksuun ja muistin ihmiset, ruotsin kielen, saariston syvän meren ja meren värin ja kirjoitin niistä. En ollut kirjoittanut aikaisemmin, mutta katsonut ajalta mustavalkoisia valokuvia vanhasta albumista, kun minä olin lapsi ja vanhempien mukana matkalla.

Kaikista harjoituksista tuli niin pitkiä kuin ehdin kirjoittaa. Kirjoitan ne vielä uudelleen, osalistun sitten kilpailuun tai en. Kurssin idea on kiva: pääsee omaan tajunnanvirtaan, mutta on rajat, aihe ja paikka ja rajoitettu aika kirjoittaa. 

Ensi kerraksi on etsittävä - mietittävä esine, muisto joka liittyy mereen. Ei aavistustakaan vielä, saan miettiä tätä viikon, ihanaa. 

Oletusten harha, ajassa jatkuu poikkeustila

Niin paljon odotan sitä, että aikuiset lapset tulevat perheineen mökille. On tilaa, on sauna ja ranta, on hyvä  keittiö. Voidaan sopia, kuka missäkin nukkuu, kuka tekee minäkin päivänä ruokaa ja koska saunotaan. Tavan mukaan osoittautuu, että vanhat alkavat keittää aamukahvia ennen seitsemää....ja nuoret kehittävät omat aamupalansa kymmenen - yhdentoista aikaan.... Vanhuksilla kurnii maha lounaan perään puolenpäivän aikaan. He sitten keksivät, mistä kokoavat syötävää pikaruokaa. Päiväkahvit juodaan yhdessä. Nuoret tekevät etätöitä iltapäivään, menevät lenkille, pyytävät lämmittämään saunan ja alkavat suunnitella lounasta. Saunaan mennessään he aloittavat wokin teon ja pyytävät vanhempia kuorimaan perunat tai keittämään pastaa. Kun se väsyneempi vanhus käy saunassa, on jo unihiekkaa silmissä ja hän vaipuu hiljaa iltavoileivän jälkeen YLE Areenan kautta uneen..

Toinen hoitaa lounaan pöytään kahdeksalta illalla ja syö nuorison kanssa. Kaikki on hyvin, pistetään tiskikone pyörimään ja katsellaan terassilta rantaa ja puhutaan. Puolenyön aikaan toinenkin vanhus hyytyy. Nuoriso jatkaa Suomen luonnon ihailua, suomalaisten sarjojen katselua Areenasta ja Aku Ankkojen lukemista. Elämä on super. 

Tuli korona.  Ei ole tietoa, milloin nuoret pääsevät tulemaan Suomeen. Monen vuoden rutiinit jäätyivät, kun lennot Euroopassa loppuivat. Nyt kahvit juodaan Skypessä yhdessä ja odotetaan toistemme näkemistä. 

VastaaLähetä edelleen

Neljäs viikko - lumisademaanantai

Piti lähteä mökiltä. Sataa lunta - poikkeus tähän talveen. Voihan täältä lähteä ja toivoa että päästään ajamaan mäet ylös ja alas..  lumiaura ei ehkä ole käynyt. 
Radiossa puhutaan ruoan hankinnasta ja suunnittelusta. Ilahduin, kun löysin saunamökin kaapista täyden pussillisen punaisia linssejä. Vanhan mökin kaapit ovat melko tyhjät, koska siellä ei nyt yövytä eikä olla. Vieraitakaan ei tule, siinä on ero aikaisempiin kevätviikonloppuihin. 
Kehitetään vaikka suppilovahveroista risotto. 
Tietenkään ei voi toivoa, että sataisi lunta tai että ei sataisi. Täytyy vain toivoa, että koronaepidemia talttuu. Ei voi toivoa, että pääsisi matkustamaan. Voi vain toivoa, että näkisi läheisensä, vaikka nyt päästäänkin keskustelemaan eri medioilla. Eikä voi toivoa, että pääsisi rajattomasti kauppoihin - kun ei edes tee mieli kuin jotain perusruokaa pari kertaa päivässä. Ei voi toivoa, että jaksaisi uida kilometrin kaksi kertaa viikossa, kun toivoo vain, että hallit joskus vielä aukeavat. 

Näitä toteutumattomia ja toivomattomia toiveita riittää paljon. Minä ainakin uskon, että elämä muuttuu erilaiseksi pysyvästi. Kulutushysteriaa ei voi jatkaa. Itsekkyyttä ei voi jatkaa samassa määrin kuin ennen, mutta se, mistä ei ole aavistusta, on eri sukupolvien asenteet toisiaan kohtaan sitten, kun tämä tämänkertainen pandemia on ohi ja ainakin osa rajoituksista poistettu. Menemmekö me alle 70-vuotiaat sitten useammin katsomaan meitä vanhempia? Tulevatko meidän omat perillisemme useammin katsomaan meitä? Haluavatko ihmiset jatkaa oman elintason nostamista - koko maailman eriarvoisuuden kustannuksella - kuten tähän asti? Mihin meillä on oikeus? 
Kysymykset ovat niin suuria, että jokainen voi tosiasiassa ratkaista vain jotain asioita omalta kohdaltaan. Ja sekin riippuu siitä, miten ja koska tästä selvitään. Jos selvitään.

Aurinkoinen viikonloppu mökillä

Perjantaiaamupäivä: 
Uutisissa korona, mielessä tilanne, kriisi. Mutta ulkona paistaa aurinko, kevät tulee tai on jo. Villapaidassa tarkenee. Ulkona tarkkaillaan lintuja. Sinivuokot ovat tämän tontin ihanuus tähän vuodenaikaan. Niitä oli täällä ennen meitä! Niitä ihailin lapsena, niitä katselen nyt. 
Kuvia on varmasti monilta vuosilta, joten nyt ihailen vain katsomalla, kävelemällä tontilla. Lähden ulos, rantaan. Voisin haravoida polkuja, mutta mitään puutarhahommia ei vielä oikein voi tehdä. 
Lauantai: Haravointia, verkko mereen, ei ihmisiä lähimailla. 
Sunnuntai: Radio auki, ulkona pakkasta. Verkko katsotaan, kun ilma lämpenee...... Pakastelokerossa oli voitaikina -siitä tulee nyt 4 joulutorttua, mitäs väliä onko joulu vai pääsiäinen.....

To-Pe Uusimaa rajoitetaan pois muusta Suomesta

Torstaiaamu: 
Asiat otetaan vastaan järjellä ja tunteella. Järjellä tottakai on hyvä, että se alue, missä virustartuntoja - ja ihmisiä - on eniten, rajataan pois. Toivottavasti ihmiset, joita rajaus koskee, toimivat ohjeistusten mukaan. Asun lähellä Uuttamaata. Periaatteessa voisin soutaa Uudellemaalle, Raaseporin Bromarviin. Mutta minulla ei nyt ole asiaa sinne. Yleensä käyn Helsingissä noin kerran kuussa - se on ollut mukavaa ja tarpeellistakin - kokouksia, tapaamisia, taidenäyttelyjä, juhlia, lentoasemalla jotakuta vastaan menoa ja saattamista. 

Nyt on kaikki seis, eikä välttämättömiä menoja sinne ole. Toivon, että mökkiläiset sieltä pysyvät poissa täältä. Niin se vain on. 

Tunteella ajateltuna on tietysti kurjaa, ettei pääse Helsinkiin. Mutta siitä viis. Täällä, missä olen, on hyvä olla. Edelleen koti -  lämpöä, vettä, ruokaa, yhteydet maailmalle eli onneksi puhelin ja netti. Ja kotona meitä on kaksi. Pärjäämme. 

Koska lapseni ovat ulkomailla, en voi senkään takia kaivataa pelkästään Helsinkiin. Tarvitsen jatkoyhteydet päästääkseni heidän luokseen. Nyt on jo muutenkin totuttu somessa toimimiseen, puhelimessa puhumiseen, postiin. Eilen puhuin kummankin kanssa, mikä on rauhoittavaa, ihanaa kuulla heidän äänensä ja tietää, miten heidän päivänsä sujuvat. 

Minä jatkan kirjoituspöydän ja kirjahyllyn paperivuorten raivausta, lajittelua ja poistoa. Hamsteriolo saa päättyä. 

Perjantaiaamu: Aamukahvi, kolmet uutiset, paluu työpöydän ääreen. Mies lähti hoitamaan asioita - kahden ja puolen viikon jälkeen ekan kerran liikkeelle. Minä olen käynyt kerran kaupassa. Nyt voisi katsoa tarkempia tietoja Uudenmaan asioista, maailmasta - mutta hetken istun tässä hiljaisuudessa. Harmaat pellot ikkunan takana, lehdettömät puut, pikkutiellä harvakseltaan autoja. Naakat lentelevät talon nurkalla.
Päivärutiineissa on hyvä pysyä. Ruokaa puolenpäivän aikaan, kahvit kahdelta. Ulos on pakko päästä johonkin aikaan. Eilen kävelin sillalle katselemaan merta. Tänään on tarkoitus lähteä mökille, Onneksi matka on lyhyt ja laillinen. 
Ajattelin kirjoittaa henkilökohtaisempia tunteita eilen löytämääni turkoosiin päiväkirjaan. 

Muuttuneisssa olosuhteissa, kolmas koronaviikko

Miten alkuvuosi meni, kun nyt on tämä korona-aika? Ihan hyvin varmasti kaikki meni, Kiinassa vain oli jossain vaiheessa joku tarttuva virus. Vaikka siitä kuultiin uutisia, se ei koskettanut, kun ei voi tajuta, kuinka se leviää ja tarttuu. Nyt se on Suomessa ja vaikka missä muualla. 

Koko olotila on muuttunut. Me tulimme lähialuematkalta, meitä kehotettiin olemaan poistumatta kotoa ja tietysti tarkkailemaan oloa, terveyttä. Nyt on aikaa kulunut kaksi viikkoa, ja kun kolmas alkaa, rajoitukset koko maassa ja matkailussa lisääntyvät ja kukaan ei tiedä, milloin tämä loppuu tai edes helpottaa. 

Ajattelin herätessäni, että minun täytyy muuttua omaksi itsekseni - joka toimii kuten ennenkin, lukee ja kirjoittaa. Etäopiskeleville koululaisille vanhemmat tekevät päiväjärjestyksiä. Nyt minä päätin tehdä itselleni. 

Vakiorytmissä on jo aamukahvi, lounas, päiväkahvi ja päivällinen. Meillä on omat luontaiset tapamme hoitaa ne; kuka keittää kahvin ja kuka pääasiassa tekee lounaan. Sen lisäksi olen vain ollut ja ihmetellyt, katsonut uutisia, seurannut somea, lukenut satunnaisesti jotain kirjan pätkää keskittymättä ja vilkuillut koko ajan kännykkää - tietoa levittyvästä epidemiasta ja rajoituksista. 

Ollut huolissani lapsistani. Aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä Olemme kuitenkin kontaktissa toisiimme lähes päivittäin, puhumme tai viestittelemme jotain. 

Nyt kun tajusin, että minun on tehtävä se oma lukkari, tuli päivän hetki: klo 10 blogin päivitys. Muut asiat tulevat sitten - jonkunlainen rytmi tekemisiin. Ja tänään kello on vasta puoli kymmenen, mutta idean toteutus alkoi. 

-