Unta vailla

Rauhoittumista ennen nukkumaanmenoa, ei dekkareita, jännittäviä filmejä, kirjoja, miettimistä, murehtimista, takaisinkytkentöjä eikä muuta kuin unen vaippa ympärille, uneen hiljaa vievä hengitys, peitto päälle ja pimeys. Ei se aina auta. Nyt olen hereillä ja hiljaisuus kuitenkin jatkuu. Minulla ei ole mitään erityistä sanomista eikä kirjoittamista. Eikä kukaan mitään odotakaan. Kukaan ei kysy haastatteluja, raportteja, kolumneja, blogitekstejä, kirjeitä, sähköpostejakaan ei tarvitse  lähettää eikä tähän aikaan yöstä laskujakaan maksella. Minulle ei ole tärkeää tämä tietokone eikä edes kännykkä ja whatsup. 

On se kumma kuinka näin voi olla. Joskus oli tuhat huolehdittavaa asiaa. Pudotus ei ole korkea kuitenkaan, kun ei ole ollut varsinaisen tärkeä ihminen työelämässä ja perhe on periaatteessa saanut mitä on tarvinnut. 

Saada olla rauhassa, sitä kai on joskus odottanut, ja nyt sitten on. Niin rauhassa, että ei nuku. Laiturille ei voi mennä syysyönä, tai no joo, kuutamolla. Nyt ei ole kuutamoa...

Ja jos viereisestä huoneesta kuuluu, että mies herää, minä hiivin nukkumaan. Ehkä uni? Ehkä järkevämpiä juttuja huomenna? Jotain sanottavaa, painavaa sanottavaa tärkeistä asioista kuten selviäminen tämän uuden normaalin kanssa, Tästähän kai on kysymys. On hiljaista ja varovaista tämä elämä. Ei kohdata läheltä, ei kätellä eikä halata. Pysytellään kotona, maalla, kylätiellä kävellään ja autossa istutaan yksin tai kaksin.