Yöllä olen hereillä yksin, toinen nukkuu. Kävelimme iltapäivällä lenkin lumisessa maisemassa, Aurajoen rantaa, Katariinan kirkon ympäri, liukumäkeä... mutta tasaisesti liukumatta, ihan turvallisesti. Maisemat ovat edelleen sekä tuttuja että uusia. Korona-aika ahdistaa, voiko muuta olettaa... ? Kävely on yksi keino selvitä. Saa liikuntaa, ei tarvitse maskia kävelyteillä, ei tarvitse nähdä ihmisiä kuin kauempaa.. kun meitä on kaksi, me voimme puhua, miettiä reittiä, etsiä teitä ja polkuja. Yo-kylän vanhat ja uudet talot tunnemme jo, kaikkein uusimman rakentamista olemme seuranneet neljä kuukautta. Kuin olisi jossain ihmemaassa, eläkeläisenä opiskelija-asuntoalueen keskellä. Joskus lapseni asuivat täällä, talot olen paikallistanut. Muistan mitä koiria heillä oli silloin. Kuljetin koiraa pitkin joen rantapolkua.
Syntymäpäivä oli tänä vuonna hiukan huomaamattomampi kun oletin. Ei vieraita - paitsi silloin kun koronatilanne oli joulukuun alkupuolella parempi kuin nyt. Nyt vaan ollaan - kävellään, pitempää Koroisten lenkkiä tai lyhyempää näissä maisemissa. Mökille meno mielessä. Saisi nähdä meren, saisi saunoa puilla lämmitettävässä saunassa. Tekemistäkin on, ainahan on jossain liikaa tavaraa - poiskuljetettavaa. Mutta talviset tekemiset riippuvat säästä... onko pakkasta, pyryä, vesisadetta vai kuulas taivas ja kuutamo. Mennään katsomaan.tiistai 28. joulukuuta 2021
tiistai 7. joulukuuta 2021
Uudessa kodissa osa 2
Toinen Turku-kauteni alkoi, kun pääsin opiskelemaan. Tamäkin kausi kesti noin kuusi vuotta, ja koska se oli kotoa irtautumista, tutkinnon ja ammatin hankkimista - tavoitteellista toimintaa, ja varsinkin opiskelijaelämää hyvänä ajankohtana, se oli aika tärkeä jakso. Opintotukijärjestelmä tuli silloin. Valtio takasi opintolainan, jota sain maksimimäärän kuutena vuonna. No sen maksamiseen meni sitten tietysti kaksitoista vuotta, mutta vasta pari vuotta valmistumisen jälkeen, jolloin sen erät eivät olleet mitään ylivoimaisia. Töitä oli joskin pätkittäin.
Opiskelualani on edelleen hyvä ja edelleen lähtisin lukemaan kemiaa, jos kysyttäisiin. Halusin aineen ytimeen, halusin ymmärtää rakenteita ja reaktioita, tehdä labrassa töitä ja saada aikaan jotain... miten se ura sitten meni? No osittain meni selittäessä opiskelijoille, että kemia on mielenkiintoista ja kivaa, koska ... jne.
Nyt on opiskelusta aikaa jo vuosikymmeniä. Turussa katsellaan vanhoja laitosrakennuksia ihmetellen - tuo oli joskus uusi, nyt se on jo kulahtanut, unohdettu, poissa käytöstä. Kaikkea uutta käyttöä en edes tiedä, mutta ymmärrän hyvin, että varsinkin laboratorioissa aika on ajanut vanhojen tilojen ohi, tehokkuus, turvallisuus ja tiede ajavat ohi, kaikessa. Mitään suurta haikeutta en tunne, katselen vain ja kuljen vanhoja reittejä. Kemistklubbenin ohi kotoa kaupungille, joenrantaa ja vanhoja kivettyjä katuja. tuomiokirkon kello lyö samoin kuin ennen. Joulukuusi on pystytetty ja valaistu.
Yo-kylän nurkilta keskustaan on monta reittiä. Kuljetaan tahallaan joka kerta eri reittiä, yliopistoalueen halki, Hämeenkadun kautta, rantaa pitkin useimmin, toista puolta jokea myös.
Uusi rakennus Aurea käytiin katsomassa vartavasten. Kuulin siitä vanhojen opiskelukaverien tapaamisessa. Sen rakentaminen oli ohittanut tietoisuuteni näinä vuosina, kun asuin maalla ja kuitenkin kuuntelin Turun uutisia. Upea rakennus... ja uusi tapa toimia, kaksi yliopistoa yhteistyössä.
Turusta lähdin aikoinaan kesätöihin Espooseen ensin, sijaisuutta tekemään pohjoiseen syksyllä. Ura oli sitten muuta kuin opiskellessa oli kuvitellut. Mutta opiskelaika on omanlaisensa tiivis kokonaisuus - kaikki piti suorittaa, jotta sai tutkinnon. Ei kovin suurta valinnanvaraa silloin, meidän tiedekunnassamme. Elämää opeteltiin siinä sivussa, ja monta vuotta meni. Enkä voinut kuvitella, että työelämää on sitten niin pitkä aika. Ja nyt - takaisin Turussa....