Viikonlopun tietotulvan, sosiaalisen elämän ja hyvän ystävän tapaamisen jälkeen oli eilinen ihan kaaosta. Myöhästyin aamulla bussista, myöhästyin tunneilta, myöhästyin iltapäivällä bussista ja vesijumpasta...ja reppu oli hukassa. Yksi opiskelija kysyi tunnilla, mikset tee itse videoita, kun sanoin, etten löydä hyvin suomenkielisiä... ja toinen kysyi matikantunnilla, miksi meillä on exceliä, vaikka on matikkaa... mutta nukkumaan ehdin ajoissa...
Niinpä tämä aamu oli täydellinen. Ihana aamukahvi, aikaa pakata rauhassa reppu, joka löytyi tietenkin ihan järkevästä paikasta. Pysäkillä linnunlaulua ja meri, aikaa odottaa bussia - ja autossa luin hyvää kirjaa yhden kertomuksen verran. Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus. Kertomuksissa on aina jokin odottamaton tapahtuma, joka muuttaa oletukset. Rauhallista kerrontaa, ympäristön ja ihmismielen kuvausta. Hyviä lauseita...taaas jää niitä miettimään, lukee kolme kertaa, mutta ei tietenkään enää muista tunnin päästä. Sain kirjan viikonloppuna lainaksi ystävältä, joka tietää minun olevan aika nopea lukija,. Nyt sitten olen myös tilannut yhden kirjan arvioitavaksi lehteen. - Jos se tulee pian, ehdin ennen deadlinea, ja olen todella kiinnostunut. Oivaltava oppiminen.
Muutenkin on kirjoitettavaa. Tietysti aiheista, jotka kiinnostavat. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa... päässä pyörii tekstejä - voiko niin sanoa? Onko teksti teksti vasta, kun se on paperilla - tai tietokoneella talletettuna tiedostona? Onko teksti kirjoitusta vain sisällöntuotantoa? Tuotanko jotain muille vai itselleni? Tuotanko iloa ihmisille vai ajattelemisten aihetta, jaanko tietoa? Kerronko muista ihmisistä haastattelujen jälkeen, paljastanko salaisuuksia? Annanko ajattelemisen aihetta? Joskus minulle on sanottu, että olen saanut jonkun nauramaan ja itkemään, enkä enää edes muista, mistä oli kysymys. Jostakin kolumnista kai. Kirjeitä kirjoittamalla olen ainakin saanut jonkun loukkaantumaan minuun, kun olen vain antanut tekstin tulla, pistänyt paperin kuoreen, liimannut postimerkin ja pudottanut kirjeen postilaatikkoon. Se on peruuttamatonta. toisin kuin nämä,. joista voi poistaa ja joihin voi lisätä mitä vain. aikaa on ainakin harkita, mutta onhan tietokonetekstikin lähetettynä sähköpostina jotain peruuttamatonta.
Kesä tulee. Kaivan taas esiin niitä vanhoja juttuja, saatuja kirjeitä. Kirjoitettuja, joista olen joskus ottanut kopion. Päiväkirjoja, vihkoja, lehtijuttuja, raportteja. Pitäiskö ihailla itseään vai huokaista: oliko pakko!
tiistai 19. huhtikuuta 2016
torstai 14. huhtikuuta 2016
Muumio selätti Kahootin
Heräsin yöllä. Minun pitää tehdä esittely kollegoille pikku peliohjelmasta nimeltä Kahoot. Olen itse saanut opastusta siitä 15 minuuttia, asiantuntijalta kyllä. vieressäni hän istui ja näytti. eikä homma vaikuttanut ylilvoimaisen vaikealta. Eilen päätin tehdä seuraavan kokeilun, tai itse asiassa mieluummin toimivan testin Kahootilla. Menin ohjelmaan ja aloitin. Jumituin. Kun jumitun, hermostun. Kun hermostun, suutun,. kun suutun, pistän koneen kiinni ja syytän ulkopuolisia.
Olin luullut olevani reipas ja fiksu. Kun ei kuitenkaan ole diginatiivi, niin ei ole. Kun ei ole koskaan jaksanut innostua tarpeeksi tietokoneen käytöstä uusiin asioihin, kun ei ole ohjelmoija eikä koskaan oppinut pätkääkään ohjelmaa tekemään. Mitäkö nyt olisi pitänyt tehdä? No kysely, 4 vaihtoehtoista vastausta. aiheesta jonka itse osaa. Jotain tulevaa käyttöä varten mieluiten, itselle siis. Oppimisen tueksi? Vaihteluksi? Piristämään opiskelijoiden muuten tylsiä oppitunteja - vai kokonaan siirtämään oppiminen ydinaineksen itsenäiseksi opiskeluksi ja pieniin testeihin. Ihan sama, minut oli kuitenkin narrattu opettamaan tämä - siis muka opettamaan - toisille opettajille. Joista joku voi sen jo osata.
Heräsin siis yöllä. Päässä pyöri Kahoot ja orgaaniset yhdisteet. Minulla oli siis idea. Kuitenkin, Vanha voi joskus saada idean. Kahoot oli eilen pudottanut minut pihalle, eikä asia yöllä parantunut, sillä ei minulla ollut tietokonetta sängyssä. No onneksi ei ole, siis yleensä ei ole, Ja jos on, katson dekkareita yleareenasta.
Pyörin enkä saanut unta. Mietin kaikkea muutakin, ja yritin saada itseni vakuuttuneeksi, etä kaikki on hyvin. Ilman Kahootakin. Nyt pitää varoa kirjoittamasta rumia sanoja -- mutta siis minä olen minä, vaikka olisin vain liitutauluopettaja. Sitä paitsi nukuin maailman hienoimmassa mökissä, meren rannalla, tietenkin. Kuutamo ja liiketunnistinvalo toisen mökin kuistilla näkyivät. Mietin mikä hiiri siellä kaiteella kävellessän sai valon palamaan ja nousin välillä katsomaan. Ei hiirtä näkynyt. Tällä kertaa.
Aamulla olin poikki. Puolikuollut. Masentunut. Umpiväsynyt. Toivoton. Sanoin miehelleni, että olen muumio, sillä muumioksi tunsin itseni. Kehotin häntä käärimään minut lääkekaapista löytyviin vanhoihin venyneisiin ideaalisiteisiin ja jättämään mökkiin, kunnes muumioidun oikeasti kokonaan. Jaloista päähän.
Ehkä ajattelin kuitenkin, että olen hänelle selityksen velkaa. Sanoin siis Kahoot. Siis mikä? No Kahoot. Se on sellainen pelillinen ohjelma, jolla tehdään kivoja testejä. En osaa. Ohjeet ovat vain englanniksi, enkä minä ymmärrä kaikkea. Enkä koskaan käytä sanakirjoja. Jos en ymmärrä, kierrän ja pyörrän ja lopetan kesken.
Siis ei Kahootia minulle, kiitos. Pysyin poissa töistä sen päivän, jolloin minun pitäsi ykskaks olla asiantuntija. En mene kouluun. Äiti minä en halua mennä kouluun, minä olen kipeä ja sairas ja kyllästynyt ja sitä paitsi minulla on osa-aikaeläkevapaa ja pyykitkin ovat pesemättä ja minua ei voi pakottaa.
Mikä on Kahoot? kysyi Jussi. No se Kahoot, jota minä en osaa. Katso googlesta.
Jussipa katsoi. Ikiomasta Huaweistaan, joka on hänellä aina läsnä, enemmän kuin minä. Ja Jussipa sanoi, että ai tämä, täällä on ohjeet. Suomeksi. Pedanet, Joensuu. - Ei sinne varmaan pääse, kun ei ole Joensuussa, sanoin minä. tai Kouvolassa. Pitäisi kirjautua.
Nousin ja puin, kaikesta huolimatta. Katsoin Kahootit Lumiasta. Ai tänne pääseekin. No se siitä.
Pääsin pysäkille ja olo helpotti. Bussissa olin jo lähes toiveikas. Salossa kuljin koululle taas iloisena, kun mikään paikka ei särje. Polvi toimii, askel kulkee.
Menin tunnille. Puhuin sähköoppia ensin. Ilmoitin jo tunnin alussa, että tässä on vain tylsät PowerPointit ja sitten saatte tylsät kysymykset, joihin vastaatte. Ja palautatte paperit. Arvioin sitten. koska minun on pakko. Sattui kurssi vaan olemaan niin lyhyt näinä opintopisteaikoina, että hups vaan ja fysiikka loppuu nyt. Mutta ei hätää, maanantaina alkaa KEMIA.
Ja oletteko te käyttäneet Kahootia, sehän on tietysti jotain.. Olemme, he sanoivat. Usein, Kysyin osaatteko, tietenkin, he sanoivat. Opettakaa minullekin.
Osasin kirjautua Kahootiin ja joensuulaisten ohjeisiin pääsin ilman kirjautumista. Orgaanisen kemian kaavoja on päässäni tarpeeksi ilman kirjoja ja nettiä. Pidin konetta auki ja opiskelijat näkivät, että tein fysiikan tunnilla kemian tehtäviä heille - tai ainakin yritin. Paina tuosta. Tee uusi kysymys. Tallenna. Ohjeita tuli sopivaan tahtiin... Näin tämän pitää mennä. Nopeat syövät hitaat. tai siis nopeat auttavat hitaita, ja mummotkin pysyvät perässä.
Testi tuli valmiiksi ja he halusivat tietenkin pelata. Yksi sai täydet pisteet. Kuka oppi mitä? Minä. Kehuin heitä: olette ihania, kiitos. Peli numero 59817 on minun tekemäni!
Onneksi minulla on mies... ja opiskelijat.
Olin luullut olevani reipas ja fiksu. Kun ei kuitenkaan ole diginatiivi, niin ei ole. Kun ei ole koskaan jaksanut innostua tarpeeksi tietokoneen käytöstä uusiin asioihin, kun ei ole ohjelmoija eikä koskaan oppinut pätkääkään ohjelmaa tekemään. Mitäkö nyt olisi pitänyt tehdä? No kysely, 4 vaihtoehtoista vastausta. aiheesta jonka itse osaa. Jotain tulevaa käyttöä varten mieluiten, itselle siis. Oppimisen tueksi? Vaihteluksi? Piristämään opiskelijoiden muuten tylsiä oppitunteja - vai kokonaan siirtämään oppiminen ydinaineksen itsenäiseksi opiskeluksi ja pieniin testeihin. Ihan sama, minut oli kuitenkin narrattu opettamaan tämä - siis muka opettamaan - toisille opettajille. Joista joku voi sen jo osata.
Heräsin siis yöllä. Päässä pyöri Kahoot ja orgaaniset yhdisteet. Minulla oli siis idea. Kuitenkin, Vanha voi joskus saada idean. Kahoot oli eilen pudottanut minut pihalle, eikä asia yöllä parantunut, sillä ei minulla ollut tietokonetta sängyssä. No onneksi ei ole, siis yleensä ei ole, Ja jos on, katson dekkareita yleareenasta.
Pyörin enkä saanut unta. Mietin kaikkea muutakin, ja yritin saada itseni vakuuttuneeksi, etä kaikki on hyvin. Ilman Kahootakin. Nyt pitää varoa kirjoittamasta rumia sanoja -- mutta siis minä olen minä, vaikka olisin vain liitutauluopettaja. Sitä paitsi nukuin maailman hienoimmassa mökissä, meren rannalla, tietenkin. Kuutamo ja liiketunnistinvalo toisen mökin kuistilla näkyivät. Mietin mikä hiiri siellä kaiteella kävellessän sai valon palamaan ja nousin välillä katsomaan. Ei hiirtä näkynyt. Tällä kertaa.
Aamulla olin poikki. Puolikuollut. Masentunut. Umpiväsynyt. Toivoton. Sanoin miehelleni, että olen muumio, sillä muumioksi tunsin itseni. Kehotin häntä käärimään minut lääkekaapista löytyviin vanhoihin venyneisiin ideaalisiteisiin ja jättämään mökkiin, kunnes muumioidun oikeasti kokonaan. Jaloista päähän.
Ehkä ajattelin kuitenkin, että olen hänelle selityksen velkaa. Sanoin siis Kahoot. Siis mikä? No Kahoot. Se on sellainen pelillinen ohjelma, jolla tehdään kivoja testejä. En osaa. Ohjeet ovat vain englanniksi, enkä minä ymmärrä kaikkea. Enkä koskaan käytä sanakirjoja. Jos en ymmärrä, kierrän ja pyörrän ja lopetan kesken.
Siis ei Kahootia minulle, kiitos. Pysyin poissa töistä sen päivän, jolloin minun pitäsi ykskaks olla asiantuntija. En mene kouluun. Äiti minä en halua mennä kouluun, minä olen kipeä ja sairas ja kyllästynyt ja sitä paitsi minulla on osa-aikaeläkevapaa ja pyykitkin ovat pesemättä ja minua ei voi pakottaa.
Mikä on Kahoot? kysyi Jussi. No se Kahoot, jota minä en osaa. Katso googlesta.
Jussipa katsoi. Ikiomasta Huaweistaan, joka on hänellä aina läsnä, enemmän kuin minä. Ja Jussipa sanoi, että ai tämä, täällä on ohjeet. Suomeksi. Pedanet, Joensuu. - Ei sinne varmaan pääse, kun ei ole Joensuussa, sanoin minä. tai Kouvolassa. Pitäisi kirjautua.
Nousin ja puin, kaikesta huolimatta. Katsoin Kahootit Lumiasta. Ai tänne pääseekin. No se siitä.
Pääsin pysäkille ja olo helpotti. Bussissa olin jo lähes toiveikas. Salossa kuljin koululle taas iloisena, kun mikään paikka ei särje. Polvi toimii, askel kulkee.
Menin tunnille. Puhuin sähköoppia ensin. Ilmoitin jo tunnin alussa, että tässä on vain tylsät PowerPointit ja sitten saatte tylsät kysymykset, joihin vastaatte. Ja palautatte paperit. Arvioin sitten. koska minun on pakko. Sattui kurssi vaan olemaan niin lyhyt näinä opintopisteaikoina, että hups vaan ja fysiikka loppuu nyt. Mutta ei hätää, maanantaina alkaa KEMIA.
Ja oletteko te käyttäneet Kahootia, sehän on tietysti jotain.. Olemme, he sanoivat. Usein, Kysyin osaatteko, tietenkin, he sanoivat. Opettakaa minullekin.
Osasin kirjautua Kahootiin ja joensuulaisten ohjeisiin pääsin ilman kirjautumista. Orgaanisen kemian kaavoja on päässäni tarpeeksi ilman kirjoja ja nettiä. Pidin konetta auki ja opiskelijat näkivät, että tein fysiikan tunnilla kemian tehtäviä heille - tai ainakin yritin. Paina tuosta. Tee uusi kysymys. Tallenna. Ohjeita tuli sopivaan tahtiin... Näin tämän pitää mennä. Nopeat syövät hitaat. tai siis nopeat auttavat hitaita, ja mummotkin pysyvät perässä.
Testi tuli valmiiksi ja he halusivat tietenkin pelata. Yksi sai täydet pisteet. Kuka oppi mitä? Minä. Kehuin heitä: olette ihania, kiitos. Peli numero 59817 on minun tekemäni!
Onneksi minulla on mies... ja opiskelijat.
maanantai 11. huhtikuuta 2016
Matkalta takaisin, ajassa liikkumista
Pääsiäisloma, kaksi maata ja monta junaa. Pari lentomatkaa oli välttämätöntä tehdä, mutta tutkin pitkään muiden kulkuneuvojen aikatauluja ja etsin halpoja lippuja sopivaan aikaan. Lopputuloksena suunnitelma, jossa oli kaksi lentomatkaa, yksi laivamatka, junalla paikasta toiseen, bussilla myös. Ja yllätykseksi myös höyryjunalla, polkupyörällä, metrolla ajelua. Euroopassa oli kevät, mutta ei lämmintä, hiukan koleaa, mutta narsisseja metsissä, vihreitä niittyjä, kukkivia pensaita. Tytär ja perhe Hollannissa, Ystävä, hänen miehensä ja kissa Englannissa. Elämysmatkailua omalla tavalla.
En tietenkään mennyt ajassa taaksepäin, mutta höyryjunassa istuessa tuntui siltä.. katselin Englannin maaseutua, niittyjä taloja, karjaa, asemia. Otettiin pääteaseman pubista olutta ja juotiin loput junassa, koska aikataulu oli myöhässä menomatkalla raiteiden liukkauden takia. Rauhallista menoa, savun tuoksua, viereisellä raiteella kiireisemmät junat pyyhälsivät ohi.
Brysselin pommi-isku oli smana aamuna, jolloin lähdimme Suomesta. Hetkeksi tuli hutera olo: uskaltaako lähteä ollenkaan, mitä nyt tapahtuu, lähteekö lentoja ja hyvä, ettemme olleet lähteneet Brysselin kautta Hollantiin. Sekin olisi voinut olla mahdollista.
Turvatarkastuksissa tuntui olevan tiukempaa kuin joskus. Hyvä niin. Enemmän porukkaa asemillakin. Luotiliivit päällä junalipun tarkastuksessa. - Mutta hyvin meni kaikki, Kulkuneovojen vaihdoissa oli aikaa ihmetellä ja katsella maisemia. Lontoo oli suuri ja ihmeellinen, kun seillä käynnistä oli 17 vuotta. Metrolla vaihdettiin juna-asemalta toiselle ja onnistuttiin, kyseltyämme kuitenkin neuvoja kaiken ihmispaljouden keskellä metroasemalla.
Löydettiin kuljeskellessamme lääketieteen museo, jossa oli kolme näyttelyä. Niitä ei voi kuvata, vaikka kuvat ovat mielessä. Välineitä, kaikenlaisia, lääketieteen historiasta. Kamalia. Ja näyttely lihavuudesta - siinä ollut muodoton veistoshahmo saa ehkä suklaansyönnin vähenemään?
En tietenkään mennyt ajassa taaksepäin, mutta höyryjunassa istuessa tuntui siltä.. katselin Englannin maaseutua, niittyjä taloja, karjaa, asemia. Otettiin pääteaseman pubista olutta ja juotiin loput junassa, koska aikataulu oli myöhässä menomatkalla raiteiden liukkauden takia. Rauhallista menoa, savun tuoksua, viereisellä raiteella kiireisemmät junat pyyhälsivät ohi.
Brysselin pommi-isku oli smana aamuna, jolloin lähdimme Suomesta. Hetkeksi tuli hutera olo: uskaltaako lähteä ollenkaan, mitä nyt tapahtuu, lähteekö lentoja ja hyvä, ettemme olleet lähteneet Brysselin kautta Hollantiin. Sekin olisi voinut olla mahdollista.
Turvatarkastuksissa tuntui olevan tiukempaa kuin joskus. Hyvä niin. Enemmän porukkaa asemillakin. Luotiliivit päällä junalipun tarkastuksessa. - Mutta hyvin meni kaikki, Kulkuneovojen vaihdoissa oli aikaa ihmetellä ja katsella maisemia. Lontoo oli suuri ja ihmeellinen, kun seillä käynnistä oli 17 vuotta. Metrolla vaihdettiin juna-asemalta toiselle ja onnistuttiin, kyseltyämme kuitenkin neuvoja kaiken ihmispaljouden keskellä metroasemalla.
Löydettiin kuljeskellessamme lääketieteen museo, jossa oli kolme näyttelyä. Niitä ei voi kuvata, vaikka kuvat ovat mielessä. Välineitä, kaikenlaisia, lääketieteen historiasta. Kamalia. Ja näyttely lihavuudesta - siinä ollut muodoton veistoshahmo saa ehkä suklaansyönnin vähenemään?
Tilaa:
Kommentit (Atom)