Niin paljon on aikaa

Kun tulee suru-uutinen, se tunne, että olisi pitänyt nähdä, olisi pitänyt jutella vielä, saa ihmisen jotenkin syyllistämään itsensä. Oikeastaan pitää nyt olla iloinen, että tunsin hänet. Vaikka hän viimeksi oli monta vuotta sitten mukana juhlissa, hän oli tyttärieni setä, häntä nähtiin joskus ja välillä oli pitkiä aikoja näkemättä, hän oli silti tärkeä. Mutta että yleensä tunsin hänet, saa hänet kytkemään minut ja lapseni siihen sukuun, minut lasteni kautta ja lapset isänsä perheen viimeiseen jäseneen - joka osasi kertoa lapsilleni heidän isästään. Minusta se oli tärkeää, koska itse olin usein tietämättä asioista, joita oli tapahtunut aikaisemmin, paljon aikaisemmin kuin kehenkään heistä tutustuin.

Kuuntelin juttuja, katselin näköä, ajattelin lapsiani ja mitä heissä on heistä, ja mitä heissä on minun suvustani. Taaksepäin mennessä tulee lisää ihmisiä, joihin on sattunut osumaan niitä geenejä, jotka sitten näkyvät minun lapsissani. Näkyvät ulkonäössä, tuntuvat luonteessa, vaikuttavat suhtautumiseen elämään. - Ja onneksi lapsista ei koskaan tulee yhden ihmisen jälkeläisiä, klooneja ainakaan. Omat virheensä jokainen tekee itse, vaikka ei haluaisikaan, oman luonteensa mukaan suhtautuu asioihin, omat ajatuksensa luulee ainutlaatuisiksi. Hyvä, että vaikutusta tulee kahdelta taholta, ja neljältä ilmansuunnalta. Ja seuraavassa sukupolvessa taas - välillä voi sattumalta osua kotipaikaksi sama pohjoinen kaupunki eri sukupolvissa, eri miehissä saman ketjun naisille. Silloin se pohjoinen kaupunki saa jotain outoa hohtoa, vaikka vain ajaisi tietä ohi yön pimeydessä, vielä kauemmas pohjoiseen.

Niin paljon ei ole koskaan aikaa, että me tapaisimme vuosien varrella kaikkia, joita ajattelemme. Siksi on tärkeää muistella yksin, kun kuulee viimeisen tapaamisen ajan menneen jo lopullisesti ohi.

Pimeys kuuluu meille

Joulukuun alku, aikaa on kulunut. Lauseita muodostuu päässäni, muttta ne eivät päädy blogiin eivätkä paperille. Pimeyden keskellä on aikaa ajatella, ajatukset vaan muuttuvat uniksi ja herätessä ihmettelyksi. Niin musta oli marraskuu ja joulukuussa jatkuu pimeys.  Nukkumaan tekee mieli mennä aikaisin ja nousta tekee mieli vasta, kun pimeydessä näkyy pieni kajo ikkunan takaa.

Kaupallisesti tämä on hyvää aikaa sänkyjen ja sohvien myyjille, kirjastoille ja kirjakaupoille. Samoin lamppu- ja paristokauppiaille. Olen ostanut kaksi sänkyä ja yhden sohvan, mikä on minulle epätavallista. Siis huonekalujen osto. Nyt kun en kulje töihin, on aikaa katsella kotiaan, kokeilla missä istuu ja missä makaa, missä lukee ja missä nukkuu. Minne osuu hyvä valo, kuinka kirjaa voi pitää kädessä, musiikkia kuunnella. Välillä mikään valo ei ole liikaa, ja lankaa neulansilmään ei saisi, vaikka kaikki talon valot palaisivat. Aikaa voi toisaalta kuluttaa vanhojen joulukorttien lajitteluun ja selailuun. Osan lähetin Hollantiin lapsenlapsen kouluun. Ajattelin, että joulupukkikuvat suomalaisissa korteissa voivat laajentaa kulttuurintuntemusta.

Saa lukea. Pitää lukea, on halu lukea koko ajan. Kun kävin paikkakunnan kirjastossa kirjallisuuspiirissä, kaksi ihmistä kertoi lukeneensa kahdessa päivässä noin 900 sivun kirjan. Ei sitten muuta. Pimeys antaa luvan. Ja kun istuu ja lukee, päivä kuluu, maailmankuva laajenee, mutta saa olla rauhassa ulkoilmalta ja kulkemiselta. Joskus ihminen tarvitsee sellaista. En kylläkään nyt muista, mitkä olivat ne kirjat, joita ihmiset kertoivat lukeneensa. Ihmisetkään eivät ole kovin tuttuja. Ilmiö vaan on  mielenkiintoinen. Jos on aikaa lukea kaksi kokonaista päivää, täytyy olla vapaa jostain muusta -  kuten työnteosta.

Pimeydessä ei ole enää pakko kulkea mäkeä alas bussipysäkille, mikä on outoa. Mutta voiko ihmisen minuuteen kuulua oleellisena osana pysäkki, bussi ja kävely töihin... työ tietysti voi kuulua. Silti epäilen, että nuo kehykset - pysäkki meren rannalla ja toinen pysäkki kaupungissa työpaikan lähellä - ovat rajanneet päivät sopivasti työhön ja vapaa-aikaan. Nyt on vapaata, tyhjää, omaa aikaa kaikki. Miltä se tuntuu? No ei tyhjältä tietenkään, välillä ilahduttavalta, kun saa mennä tai olla menemättä. Joskus menen kutomaan mattoa ja viivyn kaksi tuntia kauemmin kuin olin ajatellut. Välillä päätän lähteä jonnekin kaupunkiin ja jätän väliin, sillä tekosyyllä, että en pimeässä jaksa lähteä. Ja mitä sitten? Kukaan ei välttämättä perään kysele, kukaan ei tarvitse, mistään ei myöhästy... nono, nyt menee kohta itsesäälin puolelle. Ja se vasta on naurettavaa.

Puna-armeijan kuoro ja Leningrad Cowboys laulavat Those were the days....

These are these days, my life in this darkness. Ei hullumpi juttu. Not so bad.