Sitä vaan omaa elämäänsä peilaa

Kirjoitin yhden jutun lehteen. Se oli sellainen, jota oli kehittänyt kauan, ehkä jopa vuosikymmenet kirjoittamatta. Nyt sen on lukenut kaksi ihmistä. Kiitos heille.
Me elämme kaikki omissa todellisuuksissamme, ja vaikka kosketamme toista henkiseti ja fyysisesti, kaikki ei  mene perille. Koska ja juuri sitä omaa elämäänsä, sitä jokainen elää ja sitä heijastaa, omilla puheillaan ja kirjoituksillaan. Jos mennään ihan ihmiseen itseensä, ihan omilla asenteillaan jokainen toimii...
Tärkeää - jotain tärkeää on itse kullakin, jotain omaa, jotain omasta elämästä, toisia se ei välttämättä kiinnosta.

Palapelin osaset

Niin menee kesä ja syksy ja tulee talvi - on sitten lunta tai ei. Tulee pimeys. Kun kävelee peltotiellä, ei kuulu kuin hiljaisuus ja korkeintaan omien korvien kohina. Tai verenkierron, tietää siis elävänsä. toisin kuin aina somessa. Juuttuminen ruutuihin on sallittua. Läppäri ja puhelin, aina käsissä, aina edessä, tietoisesti ne on ravisteltava pois joskus ja tartuttava hommiin. Pimeässä ei voi haravoida, ja kun päivät lyhenevät vielä, saa sisällä sytyttää valot,  joissa ei kuitenkaan näe kunnolla lukea tai edes siivota, sillä talviaikaa varten ei mökkiä ole varsinaisesti varusteltu, Päre seinään, tuikku pataan, kynttilöitä kuistille - me unohduimme tänne.

Koira kuoli. Koiraa ei enää ole. Viimeinen kesä loppui silityksiin sinisellä sohvalla, ja nyt pimeyden aikaan alkaa kaipaus uudelleen. Se oli hyvä koira. Yleensä perhekoirat ovat hyviä, koska ne kuuluvat perheeseen - niihin suhtaudutaan sillä lailla hellästi, Nekin suhtautuvat hellästi läheisiin ihmisiinsä, ja se on koiran elämän kannalta hiukan ongelmallistakin. Kun on aika päättää luopumisesta, siis jos ei tapahdu jotain dramaattista. Nyt me olemme mökillä kahden, lapset maailmalla, muuttolinnut lentäneet pois, piha haravoitu ja verkot otettu ylös merestä.

Mutta metsä. Se suomalaisen metsä, ne puut,  syksyn sienet, jäiset suppilovahverot. Kulkeminen kallioilla, saniaisten seassa, sammalen keskellä, polkuja pitkin ja kaatuneita puunrunkoja ylittäen. Lapsena kuljin jos samassa metsässä, ja muissakin metsissä, isän kanssa. Me vain kuljimme ja isä kertoi asioita, opetti lintujen nimiä, opetti tunnistamaan kasveja. Jostain syystä äiti ei paljon kulkenut mukana, mutta jos kulki, meillä saattoi olla eväskori mukana. Sisko myös, ja lapsuuden koirat, ja me muistamme hiukan eri lailla joitakin asioita. Mutta metsä - se on edelleen tärkeä kummallekin. Suomessa, suomalaisille. 

Siksi maitopurkissakin lukee, että pakkaus on kokonaan puusta. Kartongin päällä mäntyöljystä tehty päällyste. Hienoa, olisinpa itse kehittänyt jotain todellista - kulutustuotteisiin, tehdasaikoinani.  Pystyn hyvin kuvittelemaan nekin tilanteet, kun olin haalareissa suojalasit päässä tehtaassa töissä, waude. Iän tuoma nostalgia on ihanaa, mutta  ketä muuta se kiinnostaisi kuin itseä - silti vastasin johonkin höpölehden kyselyyn netissä, mitä ammatissani on tarvittu ja mitä ei. Ja käytin nimimerkkiä, koska vakavasti otettavana ihmisenä olisin kirjoittanut siistimmin.

Osaset ja palaset. Koti ja mökki, meri, ranta, pihat. Korjattavat katot, vaihdettavat suodattimet, pinottavat puut. On paljon ihan konkreettista, mitä pitää tehdä. Unelmille saa silti ottaa aikaa, saa kuvitella pois ja kauas, kaupunkien kaduille, taidemuseoihin. Helsingin valot näin ja koin viime viikolla, paluu pimeään oli silti turvallista. Täällä kuitenkin hurisee lämpöpumppu ja tiskikone, pöydällä on postitettavia kirjoja. Eipä nyt juuri tarvitse lähteä edes uimaan. Halliuimapuku kuivuu tuolin selkänojalla, kirja odottaa lukemista toisen huoneen sängyllä, kamina odottaa puita ja minä talvipäivän seisausta.

Muutakin kuin hiekkaa

Jään pois yhden lehden päätoimittajuudesta. Jatkan blogia, kirjoitan omaksi huvikseni, olen mitä olen - mökillä edelleen. Kirjoitan mökin käyttö- ja huolto-ohjeet. Kaikkien kolmenkymmenen suodattimen puhdistuksesta ja vaihdosta lähtien.  

Monenlaista kirjoittaneena saa jo valita, riippumattomana. Tai onhan kai aina saanut. Tehnyt erilaisia töitä, kirjoittanut eri motiiveilla ja inspiraation vallassa tai pyydettynä ja palkkiot kuitanneena. 

Jos lähtisin ulos, kuljettaisin koiraa hihnassa hetken, kastelisin naapurin tomaatintaimet ja jatkaisin kattoremontissa avustamista - siinähän voisin pyyhkiä ajatuksistani viimeisimmän kesken olevan lehden pilkut ja palstat. Miten olenkaan toisaalta pitänyt siitä, että olen saanut vapaaehtoisesti ja palkatta tehdä lehteä - pienelle ryhmälle, joka on lehden juttuja tarvinnut. 

Oppikirjoja myydään edelleen. Niissä sai pyrkiä mahdollisimman oikeaan ilmaisuun ja lukijakunnan huomioonottavaan tasoon sanavalinnoissa ja lauseiden pituudessa. Merkitystä on siis sillä, että kirjoja edelleen arvostetaan niin paljon. Myydyistä kirjoista saan euron kappale - kunnes aika muuttaa tarpeen ja tilalle tulee jotain uutta. 

Kirjoihin luotetaan. Uskotaan, että tietokirjassa tieto on oikeaa ja oikeista lähteistä. Oppikirjassa luotetaan myös. Siksi tekeminen oli inspiroivaa ja haasteellista. Mutta aina jää joku pieni virhe kaikesta tarkistamisesta huolimatta. Jos kemiallisessa kaavassa on väärä lukumäärä atomeja yhdisteessä, on se katastrofi - sille, joka on kirjaa kirjoittaessaan on taatusti kirjottanut oikein, 

No kaikessa kirjoitetussa tekstissä ei oikeasti ole niin tarkkaa kuitenkaan. Nykyisin nautin eniten joistakin huippuhulluista kirjoista, niiden lisäksi, joissa nautin taas nimenomaan hyvästä  ideasta - hahmotuksesta - kielestä, jaksotuksesta, virheettömistä käännöksistä. suomen kielestä. Tai ruotsin. Nyt on ruotsinkielinen dekkari menossa - se pitää yllä oma kielitajua, sanavarastoa, nopeaa lukemista, juonen seuraamiskykyä - ja kaikki tämä vaatii, että kirja on hyvä. Mikä kellekin - kuka millekin kohderyhmälle kirjoitttaa. 

Olkoot pelargoniat vinossa pihallani. Lähden laskemaan vaikka nauloja, mutta katolle en kiipeä.

Kevään 2019 matot

Tänä talvena ja keväänä olen kutonut kansalaisopistoston kudonnassa  kolme erilaista mattoa, joilla on oma tarina. Nyt olivat näyttelyssä muiden kutojien töiden kanssa. 

Ensimmäinen on Irjan iloinen matto. ”Vaikka Irja Toikan elämä evakkona ja sodan jälkeen oli ankeaa, hän käytti iloisia ja värikkäitä vaatteita. Niistä leikatut matonkuteet ovat säilyneet melkein 50 vuotta. En raskinut heittää niitä poiskaan ja nyt Pirjo Wiksten teki niistä upean, värikkään ja kauniita muistoja tihkuvan maton.  Se on kudottu samalla poljennolla, jota äitinikin käytti.

Kiitos taitavalle kutojalle!”  Näin kirjoitti Leila, Irjan tytär, nähtyään maton pääsiäisenä 2019

Minä olin saanut Leilalta korillisen violetin sävyisiä tiukkoja matonkudekeriä, katselin niitä muutaman päivän, suunnittelin hiukan ja pääsin vauhtiin. Kuvio tuli jostain, rytmi samoin. Irja Toikka oli tullut Särkisaloon Koivistolta. Annan maton Leilalle, koska se on muisto, joka kuuluu Toikkalaan. Hienoa, että Leila oli säilyttänyt kuteet, jotka oli aikanaan leikattu kutojan asiantuntemuksella. Ne istuivat mattoon kuin kotiinsa, vaikka olivat olleet kerällä kauan…..

Toinen matto on punainen, karjalaistyylinen mielestäni, mutta malli on virolaisen taieteilijan kirjasta. 

Kävin marraskuussa 2018 Tallinnassa ja katselin tapani mukaan käsitöitä Katarina Käik -kujalla. Kaupassa oli myytävänä kirja VOLUTRIIP – tekijänä Silvia Kalviku Vaibad. Kirjassa on kuvia tekijän suunnittelemista matoista. Matot hän oli kutonut jäätyään eläkkeelle taideopettajan työstä. Värit ovat maagisia, ihastuin niihin kaupassa niin, että ostin kirjan seitsemällä eurolla. Selailin sitä kotona ja löysin mallin, johon minulla oli sopivia kuteita. Kudoin ensimmäistä kertaa elämässäni maton suoraan kirjan mallin mukaan, sillä yleensä suunnittelen itse mallit kutoessani tai leikatessani kuteita. Vain punaisen värisävyt poikkeavat kirjan maton sävyistä, sillä minulla oli monta erilaista punaista. Pieniä kankaanpalasia….

Matolla pitäisi olla paikka, kuten kirjan tekijä sanoo. Tälle matolle löytyy paikka sieltä, minne toinen tyttäreni sen toivoo tulevan..

Kolmas matto on iso vaalea, ihan tilauksen mukainen. 

Talven alussa tyttäreni soitti minulle Hollannista: äiti, jaksatko kutoa toisen ison maton meidän olohuoneemme lattialle? 

Minä jaksan, koska nautin suunnittelemisesta, kutomisesta, kuteiden leikkaamisesta ja leikattavaksi sopivien kankaiden etsimisestä. Leikkaan kuteet itse, mutta usein ostan yhdeksi kuteeksi kolmesta valmiin trikookuteen. Toivomus oli, että matto on hillitty, siinä saa olla valkoista ja beigeä ja vähän jotain. Tällekin matolle syntyi oma rytmi, tietyt kuviot, raidat ja värit. Kudonnan alettua kaipasin hiukan muutakin kuin vaaleaa yksiväristä. Otin ikkunasta vanhat verhot - Marimekkoa vuodelta 1980 ja leikkasin ne kuteiksi. Tuli kivoja pilkkuja mattoon. Tarvitsin vähän keltaiseen ja vaaleanruskeaan vivahtavaa kuviota – otin toiset vanhat Marimekon verhot ja leikkasin nekin. Sen lisäksi matossa on valkoista lakanaa leikattuna ja hiukan beigeä trikoota ja vähän vaaleampaa trikoota. Ja yksi oma trikoopaitani, tiedän minä kesänä sen ostin…

Matolle on paikka tyttären kodissa, toisen samantapaisen vieressä – ja hollantilaiset ystävät saavat taas vähän ihmetellä. Äitisikö sen kutoi? 

Vaaleat matot pitänee sitten tuoda Suomeen merivedellä, mäntysuovalla ja juuriharjalla pestäviksi. Jonakin kesänä, kun ne ovat sopeutuneet oloonsa ja ottaneet muotonsa ja keränneet pölynsä….

Mursketta ja hiekkaa

Odotin kuormaa kiviasemalta. Mursketta levitetään poluille, hiekkaa rantaan. Kuormat tulivat yllättävän hiljaa aamulla, ei kuullut koirakaan. Kuvittelen tekeväni paljon asioita - teenkin, mutta ei millään vauhdilla. Sain aikaan kakun ja härkäpapumakaronilaatikon. Sain kirjoitetuksi lehteen jotain pientä, pelkkä somessa rypeminen ei ole tekemistä. Jos vielä haravoisi, kuljettaisi ruokoja rannasta kokkoa varten, imuroisi terassin ja siivoaisi pari laatikkoa.... niin olisi jo ylittänyt itsensä.

Olen jäänyt mökille jumiin. On yksi auto ja toisella ihmisellä omia asioita kaupunkiin. Ihan hyvä jumi tämä on, linnunlaulua ja kesätuulta. Ilmat lämpenevät, voi ostaa jotain multaa ja tehdä mansikkamaan. Neljä taimea on jo - sain ne äitienpäiväkukiksi. Onnistuvilla ihmisillä on varmaan strategiat siihen, miten he tekevät ja koska. Ottavat huomioon säätiedotukset, mullan laadun eri istutuksiin ja kasvimaan reunat. Minulla kasvaa kevätesikoita kahdessa paikassa. Toinen kasvusto on tuotu vuosikymmeniä sitten Saarenmaalta, missä on mielestäni jotain hohtoa. Isäni tuomat vanhat taimet. Toinen kasvusto tuli työkavereilta tuliaisiksi kerran - ja nyt ne kaikki kukkivat. Herttaista, ihanaa aina tämä ensimmäinen kukkiva maa - tai ne pienet siellä niin sanotun alkavan rikkaruohokasvuston keskellä, haravoitujen lehtien ja neulasten lomassa.

Joulun jälkeen meni pitkä aika lukematta kirjoja, tai melkein lukematta. Jos silloin kuvittelee, että tekee enemmän kun lukee vähemmän, turha kuvitelma. Ihan laiskotellenkin onnistuu olemaan, istuu vaan ja katsoo merta. Vanha huvi, ikuinen, ilmainen nyt. Paitsi että ilmaista huvia ei ole. Maksetaan kulutuksemme ilmastonmuutoksen pahentuessa, ollaan jo otettu luonnosta kaikki kohtuudella vähintään ja mitä vaan teemme, kerskaa se on tässä maailmassa. Ja joku presidentti, jonka nimea en viitsi  mainita, sanoo, että maahan päästetään vain koulutettuja maahanmuuttajia, jotka osaavat kieltä. Jossakin toisessa maassa rangaistaan niitä, jotka auttavat pakolaisia. Uskomatonta rasismia ja fasismia löytyy joskus läheltä, vaikka ihmiset ovat periaatteessa järkeviä, omat asiansa hoitavia ja niin sanotusti perheestään huolta pitäviä. Jotain on liian helppo tehdä tässä, jota meillä voidaan sanoa jopa valmiiksi maailmaksi. Siis meille on valmiiksi muualta louhitut metallit elekroniikkatavaroihin, jota ehdottomasti tarvitsemme. Mistään ei luovuta? Tai no joo, voihan ihminen, jolla on ylensyöntiin mahdollisuus joka päivä, jättää 25 %  joka ateriasta pois. Olo tulee paremmaksi. Kuulemma, ylen ohjelman mukaan.

Kun voisi sen 25 % kanavoida niille, joilla ei ole kuin tyhjä käsi ja avustusjärjestön ojentama kupillinen riisiä. Pieniä tilisiirtoja voi tehdä järjestöjen tileille, niin minäkin teen. Mutta tuleeko sillä omatunto puhtaaksi - ei, kyllä oikeasti pitäisi putsata pöytä ja lähteä. No ehkä ratkaisuja olisi pitänyt tehdä silloin, kun oli nuori.

Oikeudenmukaisuuden tavoittelu on joka suhteessa liian vaikeaa. Voin antaa jotain yhdelle, kun kymmenen jää ilman. Voin jättää jotain omasta elintasostani pois, mutta aina jää yllin kyllin. En kyllä enää kehtaisi valittaa ja vaatia, että jotain pitää saada lisää. Materiaalista omaisuutta, kenkiä, lusikoita tai mitä mieli tekee. Ostinpa siis murskettakin, se tuntuu hassulta, kun se on sentään aika vähän jalostettu luonnonvara. Mutta ilman sitäkin täällä voisi olla ja painella pitkin polkuja koira perässä meren rantaan.

Kevään herääminen

Valoa, tuulta, lintujen ääniä. Kevät tulee aina jotenkin yllättäen. Yhtäkkiä ei olekaan liukasta, ei lunta portailla, ei pimeää kudonnasta tullessa. Mieli kirkastuu, tai pelästyy. Joko nyt, joko taas. Tämä valo, joka paljastaa rypyt.  Tämä valo, joka näyttää pudonneet oksat maassa mökin poluilla, lumen alta paljastuneet työkalut, ja lopulta pienet sipulikasvien alut, jotka työntyät maasta esiin. Narsisseja, niitähän täällä on ollut.... Huoleton viljelijä ei edes muista, mitä missäkin kuuluisi olla. Ilahtuu kaikista nousevista taimista..moikkaa juoksevaa mustarastasta, kuuntelee ja etsii katseellaan kaikkia tulijoita, lentäviä muilta mailta.
Muilta mailta lentäviä lapsia alkaa myös odottaa. Huhtikuu - kevättä. Nyt ne haluavat Suomeen, nyt ne kaipaavat tätä kalpeaa taivasta, vielä meri jäässä. Ne haluavat saunaan, uimaan, ne tulevat taas lapsuuden maahan, juomaan kahvia vanhoista mukeista, istumaan oransseilla reikäleipätuoleilla, sinisellä sohvalla, laiturilla, vanhassa keinussa. Lapsenlasta piirtämään värikynillä ruutupaperille, lukemaan lippukirjaa ja keksimään uusia kieliä googlen avulla. Niitä niin.
Ne tulevat kun ne ehtivät. Niillä on kuitenkin hyvä kodeissaan. Maailmalla. Euroopassa. Puiden kukkiessa jo, veden virratessa joissa, vihreyden täyttäessä maisemaa, kun täällä on vain paljasta maata ja puut vasta pienillä silmuilla.
Kävin katsomassa. Nautin kaupunkien kaduista, kuljin heidän kanssaan ja yksin. Minäkin saan kaivata, mutta kun Suomen kevät herää, en halua täältä mihinkään, tältä vanhalta mökiltä, jossa istun läppäri sylissä uudessa mökissä. Ei mitään ristiriitaa. Ikkunoiden takana ne samat saarni, pähkinäpensas ja mänty, jotka tätä blogia aloittaessakin. Toisella puolella ruskeat lehtensä säilyttänyt pyökki.
Tästä alkavat taas tämän kesän suunnitelmat. Mitä on kesken, mitä hommaa on jatkettava, mitä rakennettava, korjattava, maalattava.... ei ole ollut suuria myrskyjä, on vain iso männynoksa pudonnut omenapuun päälle ja se jo korjattiin, omenapuu on pelastettu.
Takassa tuli, sauna lämpenee.
Kahden kesken läppäreineen....
Otsikko Kevään herääminen on myös näytelmä. Sen toteutuksessa olin mukana joskus, nuorena. Välillä kun lukee jotain vanhaa päiväkirjaa, tulee tunnelmia mieleen. Kiipeäminen tikkailla kääntämään näytelmän valoja. Istuminen kopissa säätämässä niitä. Ja näytelmän tekstin osasi ulkoa, opettelematta. Joistakin tuli oikeita teatteri-ihmisiä, näyttelijöitä. Itselle vain sen kevään kokemus, teatteriharrastus ei jatkunut osallistumisena, mutta ehkä jotain näytelmää - elokuvaa - oopperaa katsoo toisin kun jos ei olisi koskaan ollut mukana.
Ja sanonta kevään herääminen vertautuu aina siihen kevääseen, opiskeluaikaan. Joen rannan kaupungissa.