Niin paljon on aikaa

Kun tulee suru-uutinen, se tunne, että olisi pitänyt nähdä, olisi pitänyt jutella vielä, saa ihmisen jotenkin syyllistämään itsensä. Oikeastaan pitää nyt olla iloinen, että tunsin hänet. Vaikka hän viimeksi oli monta vuotta sitten mukana juhlissa, hän oli tyttärieni setä, häntä nähtiin joskus ja välillä oli pitkiä aikoja näkemättä, hän oli silti tärkeä. Mutta että yleensä tunsin hänet, saa hänet kytkemään minut ja lapseni siihen sukuun, minut lasteni kautta ja lapset isänsä perheen viimeiseen jäseneen - joka osasi kertoa lapsilleni heidän isästään. Minusta se oli tärkeää, koska itse olin usein tietämättä asioista, joita oli tapahtunut aikaisemmin, paljon aikaisemmin kuin kehenkään heistä tutustuin.

Kuuntelin juttuja, katselin näköä, ajattelin lapsiani ja mitä heissä on heistä, ja mitä heissä on minun suvustani. Taaksepäin mennessä tulee lisää ihmisiä, joihin on sattunut osumaan niitä geenejä, jotka sitten näkyvät minun lapsissani. Näkyvät ulkonäössä, tuntuvat luonteessa, vaikuttavat suhtautumiseen elämään. - Ja onneksi lapsista ei koskaan tulee yhden ihmisen jälkeläisiä, klooneja ainakaan. Omat virheensä jokainen tekee itse, vaikka ei haluaisikaan, oman luonteensa mukaan suhtautuu asioihin, omat ajatuksensa luulee ainutlaatuisiksi. Hyvä, että vaikutusta tulee kahdelta taholta, ja neljältä ilmansuunnalta. Ja seuraavassa sukupolvessa taas - välillä voi sattumalta osua kotipaikaksi sama pohjoinen kaupunki eri sukupolvissa, eri miehissä saman ketjun naisille. Silloin se pohjoinen kaupunki saa jotain outoa hohtoa, vaikka vain ajaisi tietä ohi yön pimeydessä, vielä kauemmas pohjoiseen.

Niin paljon ei ole koskaan aikaa, että me tapaisimme vuosien varrella kaikkia, joita ajattelemme. Siksi on tärkeää muistella yksin, kun kuulee viimeisen tapaamisen ajan menneen jo lopullisesti ohi.

Pimeys kuuluu meille

Joulukuun alku, aikaa on kulunut. Lauseita muodostuu päässäni, muttta ne eivät päädy blogiin eivätkä paperille. Pimeyden keskellä on aikaa ajatella, ajatukset vaan muuttuvat uniksi ja herätessä ihmettelyksi. Niin musta oli marraskuu ja joulukuussa jatkuu pimeys.  Nukkumaan tekee mieli mennä aikaisin ja nousta tekee mieli vasta, kun pimeydessä näkyy pieni kajo ikkunan takaa.

Kaupallisesti tämä on hyvää aikaa sänkyjen ja sohvien myyjille, kirjastoille ja kirjakaupoille. Samoin lamppu- ja paristokauppiaille. Olen ostanut kaksi sänkyä ja yhden sohvan, mikä on minulle epätavallista. Siis huonekalujen osto. Nyt kun en kulje töihin, on aikaa katsella kotiaan, kokeilla missä istuu ja missä makaa, missä lukee ja missä nukkuu. Minne osuu hyvä valo, kuinka kirjaa voi pitää kädessä, musiikkia kuunnella. Välillä mikään valo ei ole liikaa, ja lankaa neulansilmään ei saisi, vaikka kaikki talon valot palaisivat. Aikaa voi toisaalta kuluttaa vanhojen joulukorttien lajitteluun ja selailuun. Osan lähetin Hollantiin lapsenlapsen kouluun. Ajattelin, että joulupukkikuvat suomalaisissa korteissa voivat laajentaa kulttuurintuntemusta.

Saa lukea. Pitää lukea, on halu lukea koko ajan. Kun kävin paikkakunnan kirjastossa kirjallisuuspiirissä, kaksi ihmistä kertoi lukeneensa kahdessa päivässä noin 900 sivun kirjan. Ei sitten muuta. Pimeys antaa luvan. Ja kun istuu ja lukee, päivä kuluu, maailmankuva laajenee, mutta saa olla rauhassa ulkoilmalta ja kulkemiselta. Joskus ihminen tarvitsee sellaista. En kylläkään nyt muista, mitkä olivat ne kirjat, joita ihmiset kertoivat lukeneensa. Ihmisetkään eivät ole kovin tuttuja. Ilmiö vaan on  mielenkiintoinen. Jos on aikaa lukea kaksi kokonaista päivää, täytyy olla vapaa jostain muusta -  kuten työnteosta.

Pimeydessä ei ole enää pakko kulkea mäkeä alas bussipysäkille, mikä on outoa. Mutta voiko ihmisen minuuteen kuulua oleellisena osana pysäkki, bussi ja kävely töihin... työ tietysti voi kuulua. Silti epäilen, että nuo kehykset - pysäkki meren rannalla ja toinen pysäkki kaupungissa työpaikan lähellä - ovat rajanneet päivät sopivasti työhön ja vapaa-aikaan. Nyt on vapaata, tyhjää, omaa aikaa kaikki. Miltä se tuntuu? No ei tyhjältä tietenkään, välillä ilahduttavalta, kun saa mennä tai olla menemättä. Joskus menen kutomaan mattoa ja viivyn kaksi tuntia kauemmin kuin olin ajatellut. Välillä päätän lähteä jonnekin kaupunkiin ja jätän väliin, sillä tekosyyllä, että en pimeässä jaksa lähteä. Ja mitä sitten? Kukaan ei välttämättä perään kysele, kukaan ei tarvitse, mistään ei myöhästy... nono, nyt menee kohta itsesäälin puolelle. Ja se vasta on naurettavaa.

Puna-armeijan kuoro ja Leningrad Cowboys laulavat Those were the days....

These are these days, my life in this darkness. Ei hullumpi juttu. Not so bad.

Terassin takana sisällä

14.7. ja ulkona tunti sitten 15 astetta lämmintä. Viimeisten kolmen kuukauden keskilämpötilat ovat olleet yli 2 astetta alle viimevuotisten, ja sähköenergian kulutus kesämökkitaloudessani 20 % suurempi kuin vuosi sitten. (Lähde: Oma Fortum) Siitäpä ihminen kohottaa tehoa (todellako?) ja imuroi tyttären vanhalla imurilla koirankarvoja. Tekee kaksi taikinaa äidin vanhalla sähkövatkaimella ja heittää kakun ja sämpylät uuniin. Tänään tuli lopputili. Nyt voi etsiä suhtautumistapaansa eri lähteistä. Knausgård, Taisteluni, 6. kirja sivu 1022: "Mitä eläminen sitten on? Se on toimimista, tekemistä ja olemista, keskellä maailmaa. Kun joutuu tekemisen, toimimisen ja olemisen ulkopuolelle, itsen ja maailman välille syntyy olotila, jota voi tarkastella mutta siihen ei enää pääse osalliseksi, ja se poispäin kääntyminen on kuoleman alku. Eläminen on sitä, että ahnehtii päiviä, ovatpa ne sitten hyviä tai huonoja...." No niin, aloitin Knausgårdin lukemisen ystäväni Helin suosituksesta ja nyt on kohta kirjat 1,2 ja 6 luettu. Odottaa kirja 4 ja ostamatta on vielä 3 ja 5. Luin lentokoneessa, Hollannissa, hotellissa Vipurissa, laivalla matkalla pois Ahvenanmaalta... ja jatkuu.

Toinen lainaus on Hesarista Chris av Enehjelmin haastattelusta eläkkeelle jäännin kohdalla: Se merkitsee, että minulla loppuelämäni taitelija-apuraha. Voin matkustella, ehdin lukea. Se on jännä uusi vaihe, ei tarvitse todistella mitään, ei olla kiva."

My dog is not a Polar Bear

Aktiivisuusmittari PolarA360 on nyt mukana ja saa minut liikkumaan. Todellisuudessa Personal Trainerini on tytär, joka näyttää miten mittari toimii, miten tuloksia katsotaan, ja kokeilee itse. Ihmettelin tänään, kuinka olisin voinut juosta lauantaina, mutta sehän olikin tytär.
Ja mökillä oleva tyttären koira saa kärsiä minun nopeasta kävelystäni. Ei ole aikaa nuuhkia tienvarren pusikoita, - mikä Polar, kysyy Kaisa ja niin Kaisa karkaa, kun olen päässyt takaisin mökille. Lähtee tutkailemaan tienvarsia uudelleen. Ajelen autolla etsimässä sitä -mihin menevät nyt kalorit ja minuutit ja sykkeet, jotka jo tarkistin... eikä koiraa kuulu.
Huutelen Kaisaa, kierrän naapureita, hänen suosikkipaikkojaan.. ja viestitän tyttärelle: koirasi on karannut.
Polarissa sykkeet nousevat, kun sohvakoira on karkuteillä eikä kuule ei kuuntele. Tulokseksi sain jo ennätykselliset kilometrit ja aktiviteetin tänään. On niin kuin toinen vapaa päivä viimeisten tuntien pitämisen jälkeen Koulu loppuikin rauhallisesti. Viimeisellä tunnilla on lopulta yksi opiskelija, jonka kanssa keskusteltiin niitä näitä. Jostain syystä minä en nyt osaa sanoa, koska koulu alkaa syksyllä.
Hipsailin ulos talosta kasseineni ja läppäreineni, sivuovesta, hiljaa. Porukat jäivät sattumalta kauemmas käytävälle miettimään, mitä minun huoneelleni voisi tehdä, Oi tehkää siitä ihan mitä vaan - minä kyllä viihdyin siellä. Katselin peruuttavia rekkoja harjoituskentällä, aidan sisäpuolelle jäänyttä  juoksevaa jänistä ja kuusia lumisateessa. Nyt se on ohi. Avain on minulla vielä, mutta ei ole kiire palauttaa lopullisesti sitäkään.
Polar Bear Kaisa saapui sitten mökin pihalle ihan muina miehinä, ei muka missään ollut ollut kauempana, ihan vaan tuossa nurkilla.. Näitkö niitä kahta isoa hirveä, kysyin..
Vähän ruokaa, kiitos, ja paljon vettä sanoo Kaisa.

Pii-paita

Ikkunan takana siintää meri, maassa ei ole tänään lunta. Identiteettiini yhdistetään ilmeisesti matematiikka ja kemia, tietty. Eilen oli kahvit ja sain pii-paidan kollegoilta. Skoolattiin ja juotiin kahvia, paikalla oli tärkeitä henkilöitä - nykyisiä ja entisiä pomoja ja kollegat. Kolmen lähtökahvit samaan aikaan, siis parempi tuollainen jaettu sosiaalisuus kuin olla yksin huomion kohteena.

Ennen tilaisuutta kuorin yksin appelsiinia koulun aulassa ja mietin tilannetta. Pöytä on tyhjennetty, kaappi samoin. Hiljainen tieto häviää, sitä on vielä meidän muisteissamme, mutta koska tilalle töihin ei varsinaisesti tule ketään, ei ketään kiinnostakaan. Ja googlesta löytyy kaikki.

Paljon paperia meni kierrätysastiaan. Mutta tunnilla opiskelijat sanoivat, että kiva saada kerran tehtävät paperilla. Saivat, ja saivat katsella esitteitä - ihanaa oppia, että roska-astioissa voi olla eriväriset kannet. Niin, tätähän tämä on. Yksinkertaista parhaimmillaan - kestävää kehitystä viedä tyhjä oluttölkit kierrätykseen samalla kun ajaa kouluun vielä ja jatkaa lentoasemalle. Lapsi ja lapsenkoira tulevat tänään. Menen heitä vastaan... saunapuita on eilen pilkottu ja kannettu, kuha kalastettu.

Ostetaan lentoasemalta kaupasta herkkuja ja ajetaan mökille.
Huomenna on vielä töitä, ja kaksi päivää ensi viikolla... sitten voisi alkaa opetella blogin asetteluja. Nyt liikkeelle...

Matematiikkaa

1.8.2017 jään eläkkeelle. Olen silloin ollut osa-aikaeläkkeellä 7 v. 7 kk eli 7,58 a. Jos ajatellaan, että se 60 % muutettaisiin vastaamaan täyttä työtä, pitää kertoa 7,58 a * 0,6 =  4,55 a. Kun se lisätään 58,0  vuoteen, jolloin jäin osa-aikaeläkkeelle, saadaan 62,55 vuotta ! Apua! Minä jään eläkkeelle liian nuorena, pitäisi olla vielä syksy töissä
Kun siis sanotaan, että osa-aikaeläke pidentää työuria, niin mitä se pidentää?
No se pidentää jaksamista. Mutta samalla se on ansa, koska ihminen tekee kuitenkin kaikenlaista ylimääräistä töissä vanhana ihan puolihuolimattomuuttaan ja hitauttaan... eikä huomaa kellon olevan 16.15, jolloin viimeinen bussi lähtee.
Mitä se vaikuttaa eläkkeen määrään? No se pienentää, sanotaan. Siis lopullista eläkettä. Mutta sehän tarkoittaa, että ihminen on syönyt omaa eläkettään etukäteen. Ja paljonko? No kymmeniä tuhansia euroja. Toisaalta palkka on ollut pienempi kuin kokoaikaisena, ja saappaat ovat kuluneet vähemmän kävellessä pysäkille.
Ja mitä ihminen tosiasiassa on syönyt? Työpaikkaruokaa. Siis halvalla hyvää.
Ja mihin ihmisen aika tosiasiassa on kulunut? Bussissa istumiseen, maisemien katseluun. Kirjojen lukemiseen, tienvarren peurojen laskemiseen. Bussin edessä juoksevan jäniksen nopeuden laskemiseen.
Miettimiseen onko kurki kurki vai haikara, onko joutsenpari kyhmyjoutsenia vai laulu. 
Meren ihailuun pysäkillä, auringonnousun odotteluun keväällä, tikan hakkaamisen kuunteluun, ohi ajavien autojen henkilömäärän laskemiseen, bussia vaihtaessa pellolta nousevan lannanlevityksen tuoksuun...
Maalta kaupunkiin töihin, seutulipulla halvalla. Kyyditsijöinä ainakin Mikko, Heikki, Yngve tai Tryggve ja Kaitsu. Tuleeko heitä ikävä? Tuskin, mutta kiitoksia kyydistä kuitenkin.
Seutulippujärjestelmäkin loppuu, En lataa enää lippuani. 
Penkkini kotipysäkillä jää yhä enemmän heinien peittoon. Kivet lentävät rekkojen ajaessa. Minun on varmaan pakko jatkaa bussilla ajamista, sehän on osa minua. 
Kuljin nuorena Rovaniemellä koululta kaupunkiin ja minua luultiin oppilaaksi, vaikka olin opettaja. 
Kuljin Espoossa yhden tai kaksi pysäkinväliä 40 asteen pakkasessa ja vein lapset päivähoitoon toppahaalareissa. Liukuportaita metroon ja metrolla mummolaan kuuluu joku lastenlaulu. En kuvitellut olevani mummu joskus. Menin metrolla töihin. Laskin portaita.
Ajelin busseilla turistina vuorten rinteitä, ja näin melkein etupään ikkunasta bussin perän. Menin Dramasta Thessalonikiin bussilla ja huomasin, että suomalainen ei ole kreikkalainen - minähän en istu koskaan kenenkään vieraan viereen enkä puhu. En. Nyt sveitsiläiset kuulemma ihailevat suomalaisia tuppisuita juuri siitä syystä.
Istuttiin viime talvena Leviltä Kittilään bussissa miehen kanssa ja oltiin onnellisia liikuntaremontin läpäisseitä työikäisiä kuntoilijoita.  
Nyt kun sykemittari mitaa sykettä ranteessa ja tietokone laskee tavoitteiden toteutumista, voinen heittäytyä. Otan syksyllä juhlallisen bussimatkailun aloituksen menemällä vaikka synnyinkaupunkiini Turkuun, jolloin voin valita reitin. Menen museoon ja brunssille johonkin. Kuljen jokirantaa ja katselen vanhoja kapakkareittejä. Jos työelämässä hurahti 40 vuotta, voi kai sitä olla laskematta minuutteja - bussin tuloon, tunnin alkuun. 

Vapaalla vapaasti

Kevätpäivä. Haravoin mökin pihaa ja mietin, mitä haluan tontilla olevan. Ei yhtään palaa leikattavaa nurmikkoa? Puita: pyökki, tammi, vaahtera, saarni, pähkinä. Vanhoista on luettelo äidin vanhoissa papereissa. Tuskin edes löydän kaikkia hänen istutuksiaan. Eniten pidän metsämaastosta, jossa on mustikkaa, sinivuokkoja, pieniä männyntaimia, kaikkia niitä metsäkukkia, joiden nimet joskus osasin, mutta nyt eivät tule mieleen. Ja meidän polut ovat hienoja. Ne on tehty pari vuotta sitten ja niillä on hyvä kulkea. Kalliota, hiekkarantaa, hiekkatasankoa mökin pihallakin, kunnes kielot valtaavat sen.

Keväällä on lämn ja kylmä. Linnunlaulua ja rakeita vuorotellen. Kevät on huumaa, vaikka on syksn ihminen. Mökiltä en haluaisi pois ollenkaan. Kuitenkin  tulin talviasuntoon, kirjoittamaan, siivoamaan. Facebookkaan lapsenlapsen kanssa. Smash mobsissa kit?

Mummu putoaa kärryiltä... pelaamaton mummu. Opettelen sitten, kun menen heille kylään. Ei kai tässä maailmassa haravoimalla ja puita katsellessa enää pärjää.

Kevätpäiväntasaus

Harmaus ikkunan takana on kevättä. Mitä kevät tasaa, mitä elämä tasaa... Nyt on aika siirtyä uuteen omaan tietokoneeseen ja puhelimeen. Hups, niinkö se sujuu... senkun alta käyttää.. siis nyt käytän, kyllä. Mutta kaiki vaatii koodeja, salasanoja ja sitten koneet kommunikoivat keskenään ja yhdistävät tietoja ja tietävät kohta minusta enemmän kuin minä itse. Ja minä sotkeudun koodeihin ja saan tilejä suljetuiksisi enkä saa skypeä ja whatsuppia toimimaan, vaikka ne työpaikan laitteissa  ovat toimineet ihan nätisti. Minä siis olen keskellä laitteita hieno maisema ikkunassani, maaseutu, omenapuut, peltoa... ja kaikenlaista kasaa ja pinoa tietty. Kuka siivoaisi roskapostit, roskat, lehdet, pihat, pinot ja veisi pois rikkinäiset kodinkoneet, metallit, lasit, muovit...ah, ihan kuten aina kuka vaan. Näkisin sen kukavaanin mielelläni. Itseni näen aina puoliunessa tehokkaana siivoamassa, mutta hereillä onkin toinen juttu. 
Ihminen unohtuu kirjan ääreen, merta katsomaan, omiin mietteisiinsä. Tehokkuus valuu hukkaan, ajatukset menevät muualle.. jokin tieto tai tunne häiritsee tai häiriintyy. Tulee viestejä, jotak keskeyttävät. 
Perusajatus on nyt kuitenkin töiden loppuminen ja sen aiheuttamat muutokset elämässä. Paljonko pitää sitä ennen tehdä ja paljonko on aikaa sitten vielä. Ei kukaan tiedä. 
Hetkiä kaikki päivät, päiviä hetkistä koottuja, unia ja puoliksi haaveiltuja olotiloja keväämmällä, mökillä. 
Mutta helpottunut olo suhteessa työhön on jo. Teen mitä kuuluu, olen kuin en olisikaan, poistun ja pysyn poissa. Luulen, että sekin on itse asiassa helppoa. Olen sopeutunut siihen ajatukseen, että työelämä ei kohta enää kaipaa minua, että minä saan olla minä ilman työpaikkaakin... Tosin tällä identiteetillä se silti vähän vaatii säätöä. Siis monen kuoren poistamista itsestä. 
Vauhtia, valloittamista, uusia asioita kohti, vanhalla innolla, tai sitten vaan: olla tyytyväinen tässä, tämän pöydän äärellä, konetta naputellen, talossa jossa asun. 

Vielä jaksaa

On aika istuttaa tulppaanin sipulit ja odottaa kevättä. Istutin Hollannista tuliaisina saadut sipulit astioihin sisälle. Tähän aikaan talvesta minulla kuuluu olla tulppaaneja - nyt on keltaisia kukkivia tulppaaneja maljakossa mökin pöydällä. Kun ne lakastuvat, sipuleissa voi varmaan jo nähdä kevään heräämisen. Kuvassa sipulit 28.2.2017 - miltähän ne näyttävät viikon päästä?

Ajatuksissani irrotan itseäni töistä. Neljänkymmenen vuoden aika on pitkä, mutta kun se alkaa olla kulunut ja työhön sitoutuminen  jo loppuu, ei oikein ymmärrä, kuinka tämä aika näin äkkiä kuitenkin kului. Minähän en nyt ole voinut vanheta niin paljon, että olisin eläkeläinen. Moni asia on jo helpompi hyväksyä kuin vuosi sitten. Muutokset työssä ja työelämässä ovat tehneet ajatuksen sivuun jäämisestä paljon houkuttelevammaksi. Työhyvinvointi on käsite, johon työnantaja voi paljon vaikuttaa, mutta on siinä itselläkin mahdollisuuksia. Tunteella töissäkin toimitaan, koetaan, nähdään ja kuullaan asioita.


Kaikki kritiikki, mitä nyt voisin esittää, tulisi kohdentaa jonnekin, jossa asioista päätetään. Mutta niitä päätetään muualla, tulee reformia ja opsuudistusta ja rahanjako muuttuu, niin sanottu opiskelijan kohtaaminen  vähenee jo kohta nollaan, mutta digi on silti sana, ei elämä eikä edes arkipäivän koko totuus.


Esimiehen kohtaaminenkin oli aikaisemmin mahdollista. Asioista neuvoteltiin, toiselle voi soittaa, ovelle voi koputtaa. Nyt ovat pomot vaihtuneet ja käytössä on sähköpostijohtaminen, blogi, henkilöstöohjelmat ja pilvessä kaikki. Pitäisikö minun uskoa, että uusille työntekijöille - joita ei edes oteta, tämä on sitten helppoa ja luonnollista? Ei se voi olla, sillä ihmissuhteissa on henkilökohtainen tapaaminen aina jotain muuta kuin pelkät kontaktit digi- ja somemaailmassa.

Nyt se tuli sanottua. Aika siististi oikeastaan. Monenlaisia ajatuksia ja tekstiversioita päässäni liikkuu, mutta ajattelen, että olen hiljaa ja liu'un pois työelämästä suurempaa meteliä pitämättä.

Ja miten yhdistetään tekstiillien kierrätys luovaan harrastukseen? No eritäin vanhanaikaisesti. Leikataan kuteita ja kudotaan mattoja.. Sain materiaaleja omasta vaatehuoneesta, ystäviltä Särkisalossa ja Helsingissä... Lajittelin ja suunnittelin...Leikkasin ja jatkan... Värikkäät matot omaan käyttöön ja vaalea tyttärelle. Sinistä puuttuu, sitä tulee sitten seuraaviin. 

Toinen kerros, seuraava vuosi

Kesä meni, syksykin. Matkailua, kokemuksia, elämyksiä, yhtäkkiä uusi vuosi ja valoisuus hiipii takaisin. Vapaa-aika lisääntyy... osa siitä kyllä menee tavaroiden etsimiseen, asioiden ihmettelyyn ja kaikenlaisten aikataulujen varmistamiseen. Missä ovat nyt kutomon avaimet, uusimmat uimalasit ja keskiviikon lähtöaika? On vapaa viikko, ehtisi kutoa, uida ja matkustaa. Ja kaikkeen on aikomus,

Olen saanut järjestystä aikaan, mielessä ja kodissa. Mökillä ja tietokoneessa. Jonkunlainen kohina on hiljentynyt ja pieni tasainen hyvä olo valtaa mielen. Työt jatkuvat, lapsia näkee, On Suomi ja Eurooppa, ja Australiastakin tulivat jo takaisin siellä vuoden viettäneet, siskontytön perhe. -Voin mennä kuntosalille tasmanialaisessa T-paidassa.

Kuntosali alkaa olla vakiopaikka. Pyörällä 4 km, sitten käsiä, jalkoja, punnerrusta, selkää, vatsaa..ja uimaan. Mitään suurta se ei saa aikaan minussa - ei vyötärönympäryksen huomattavaa muutosta eikä ponnistusvoiman mitattavaa nousua. Hiukan notkeutta, liikkuvuutta, halua jatkaa pysyvästi. Kun kuntokurssin seurantajakso kohta alkaa, ajattelee sen vielä kiihdyttävän muutosta eikä olevan mikään kokeilun loppupiste. Hyvältä tuntuu aina treenin jälkeen ja väsymys on aitoa, uneen vaipuu helpommin. mikämikä stressi - juuri nyt ei mikään. Olen yksin kotona, talon toisessa kerroksessa, kodissa, keittiössä, radio soi, Luova kaaos on normaali. Astiat, paperit, matonkuteet... kirjat.

Kun on lomalla nähnyt ihmisiä, on tällainen arkipäivä yksin kotona melkein ylellistä. Voisi skypettää, päivittää facebookiin "ei mitään", Voisi lähteä pihalle ja kävelylle... mutta odotan pääsyä kuntosalille ja vesijumppaan illalla, sitä ennen päivitän vain tunteitani.

Ihan kuin olisi rauhallisempi olo - viime vuoden lamaannus ohi... ja kaikki syksyn matkat tallella mielessä ja kuvina. Venäjä, Turkki, Hollanti, Viro... kävelyä, tapaamisia, lapset ja ystäviä... työtä.

Kirjoista otetut tunnelmat, yhdessä kävellyt matkat ja katsellut filmit. Tulen valossa istutut illat, saunassa heitetyt löylyt ja pieni lasi Gammeldanskia mökillä kahden... meri ikkunan takana, pimeys ja valoisuuden hidas lisääntyminen - sitä kohti.