Monta matkaa takana tänä syksynä, lähialueille, Tukholma, Tallinna, Oulu, Helsinki tietysti, Turku aina. Nyt on hyvä päivä olla kotona saaristossa. Menemättä ulos? No vielä ehtii, olkoon pimeä. Itsenäisyyspäivään sopiva kirja oli Michelle Obaman Minun tarinani. Luin sen tänään loppuun. Upposin kertomukseen naisesta, jonka elämä on ollut hyvin erilaista kuin omani, mutta josta löysin yhtymäkohtia, koska hänelläkin ovat samat - lapset ja työ - tärkeitä asioita. Koulutuksen saaminen, ammattiin valmistuminen, työpaikat. Ja sitten ne lapset. Sattumalta kaksi tyttöä, mikä tuntuu niin tutulta, täydelliseltä, aidolta.
Mutta USA on jotain edelleen aivan outoa, asenteet siellä. Kirjasta opin paljon. Käymätön paikka, todellakin. Jos matkustaisin sinne, tuskin vähässä ajassa näkisin kaikkea sitä, mitä saan kirjoista irti. Silti en koskaan lue systemaattisesti kirjoja, mutta en nyt myöskään pysty systemaattisesti analysoimaan kirjaa. Lukekaa itse.
Matkustamiset tänä syksynä ovat vähenemässä, vielä kerran Helsinkiin - kokoukseen, sitten mielellään rauhallista joulua. Viettää tai vain olla, yksi tonttu kiipeämässä keittön ikkunaverhoissa kotona. Mökillä toinen.
Vapaana oloon alkaa tottua. Joskus jopa ottaa ilo irti siitä, että ei ole pakko - montakaan asiaa. Olen sentään kirjoittanut niihin lehtiin, joille olen itseni antanut käytettäväksi. Se merkitsee paneutumista joihnkin asioihin, kirjoittamisen iloa, säätöä, tarkistuksia, lehden odottamista postilaatikkoon. Kaksi kertaa elämässäni olen ollut kerrostalossa postiluukun alla odottamassa lehteä aamuyöllä. Toinen kerta liittyi syntymään, toinen kuolemaan. Kertomus synnytyksestä - minun kirjoittamani - oli isossa lehdessä silloin. Toinen oli lehteen lähettämäni ilmoitus. Muista asioista en ole niin jännittänyt tai odottanut, mitä luukusta putoaa. Niitähän on pudonnut, yli kymmeneen lehteen tekemiäni juttuja, tänä vuonnakin neljään. Ja kun jotain loppuu, jotain alkaa.
Sosiaalisia suhteita saa osallistumalla - siis miten naiivi lause, minäkö kaipaisin sosiaalisia suhteita. Mutta osallistun kuitenkin, menen johonkin toimintaan, istun kokouksissa. Vältän silti liiallista sitoutumista - pysyn omissa nurkissani. En lähden, jos en jaksa, en lupaa, jos en tiedä, että pääsen. Ja jos lupaan, yleensä lähden ja teen mitä lupasin. Taitaa olla sukupolveni toimintatapa.
Kuuntelen kännykästä joululauluja kuulokkeilla. Mietin syksyä -- retkeni sisälsivät merkittäviä tapaamisia. Vanhan kansakouluni tiloissa näin uusia pieniä koululaisia, jotka kysyivät kahdelta mummulta, millaista oli, kun me olimme siellä oppimassa asioita. Miten pukeuduimme, miten leikimme. Mistä pidimme, mistä emme. Vastasin mitä muistin. Ja sitten sanoin pitäneeni matematiikasta ja äidinkielestä Se oli totta, mutta myös tarkoitettu kannustukseksi heille, joille kaikki opiskelu ja ammatinvalinta on vielä edessä. Nyt hoksaan, että niin Michelle Obamakin teki - kävi kouluissa puhumassa ja kannustamassa lapsia, varsinkin mustia tyttöjä köyhillä alueilla. Siis ihan eri mittakaava, mutta periaaatteessa sama juttu. Menkää tytöt eteenpäin - ottakaa osanne ja tilanne. Ja tilinne.
Koska nyt siis olen jo koonnut työni hedelmät eli ansainnut eläkkeeni, voin todeta, että se kannatti. Tehdä pitkään töitä, olla hyvässä ammatissa, saada kohtalaista palkkaa. Näistä tekijöistä seuraa eläke, jolla voi elää.
Toisella matkalla näin naisia, jotka olivat tehneet näin, opiskelleet ja jatkaneet opiskelua, mutta joilla on vielä työelämässä tehtävää. Ihana, terapeuttinen viikonloppu. Meren rannalla pohjoisemmassa Suomessa. Keskusteluja elämästä, siihen kuuluvista elementeistä: työ ja lapset, lapset ja työ, jees, mutta opiskelu uudelleen ja suhteet, ah miehet, ja uudet kuviot ja muuttamiset ja valinnat ja selviäminen. Nuo naiset tapasin viimeksi kauan sitten, jolloin minä olin nuori ja he vielä nuorempia, nyt vuosikymmenet olivat tasoittaneet iät. Ei tunnu missään - ihminen on sekä geenien että kokemusten luoma kokonaisuus. Monet asiat on helpompi hyväksyä vanhempana kuin nuorena. Siis ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan.
Tottakai ns. kotiolot ovat pohja, jolta lähdetään. Minulla oli taatusti hyvä pohja. Luulin sitä standardiksi: isä, äiti ja kaksi lasta. Luin kirjallisuudesta kaikista oudoista kohtaloista, pahoista asioista, epäonnistumisista, köyhyydestä, pätemättömyydestä ja vaikeuksista päästä eteenpäin. Oma tie oli niin selvä. Oppikoulu, lukio, korkeakoulu. Mutta niin oli Michellelläkin: oikeastaan juuri hyvä koti, vanhemmat. Sitten vain se, että on musta USA:ssa, on nainen, asuu köyhien alueella. Kaksinkertaiset ponnistelut kaikkeen, tahto pärjätä.
Minä opin vasta oppikoulussa, että kaikilla ei ole koulutukseen pääsy niin selvää kuin toisilla. Rahaa puuttuu, kannustusta puuttuu. Vaikka mahdollisuuksia on, niiden toteutuminen voi olla pienestä kiinni.
Ne naiset, joiden kanssa yhden viikonlopun vietin, olivat myös hyvin erilaisista kodeista, ja siksi he olivat joutuneet olemaan sitkeitä päästäkseen eteenpäin. Itku tuli välillä, kun asioista puhuttiin illallisella kynttilänvalossa, mökissä ainutkertaisesti, ja sitten naurettiin taas. Muistettiin ne yhteisen aikamme vaikeimmat asiat sieltä jostain, pohjoisesta. Ollaan selvitty.
Toisellakin matkalla tapasin naisia, nyt heitä, joiden tuntemisen alku liittyy opiskeluun. Yhä syvemmälle siis sukelsimme, kokemusten jakoa, kertomuksia omista perheistä, lapsuudenperheistä ja lastemme perheistä. Meillä taisi kaikilla olla silloin aikoinaan hyvät lähtökohdat, mutta sitten kun on oikeasti aikuinen, vasta tietää miten monta asiaa elämä tuo. Ei se elämä sileää ole kellään, sillä jos ei tule muuttoja, tulee muutoksia. Jos työpaikka ja mies sattuvat olemaan pysyvää kamaa, voi olla, että lasten perheet sitten sekoittavat onnellisten perheiden pakan. Niin me saamme tarpoa poluillamme, menneestä opiksi ottaneina, tietyssä mielessä valmiimpina tyytymään siihen, mitä vielä tulee. Kun joka hetki ihminen kuitenkin vanhenee, ja kuten ne tosi vanhat joskus iankaikkisen kauan sitten sanoivat: askel lyhenee.
.
Michellekin muutti pois Valkoisesta talosta. On kuin olisin tuntenut hänet, kun sen kirjan luin. ei muuta kuin hyvää jatkoa hänellekin. Ja hänen perheelleen.
torstai 6. joulukuuta 2018
torstai 18. lokakuuta 2018
Olla yksin ja hiljaa
Nukuttaa, mutta en nuku. Väsyttää, mutta olen hereillä. On kaksi, mutta toinen nukkuu ja toisenkin pitäisi. On pimeää, mutta kuuta ei näy. Tähdet tähdet ulkona, lasin takana, meren yllä. Voisi pukeutua ja lähteä rantaan, sitten voisi tulla uni.
Mihin uni jäi - kätkeytyi, piiloutui, odotuttaa itseään, antaa ihmisen miettiä asioita hereillä yöllä, jolloin laskuvirheiden määrä on suurempi kuin päivällä. Kaipaus ja odotus, lapset ja lapsenlapsi - kuka tulosssa, keitä nyt odotan... huomenna nähdään.
Onko minussa jokin vika, kun se odotus on niin totaalista, etten saa unta ja lasken aikoja, jotka kuluvat odottamiseen ja aikaa, jonka saan olla heidän kanssaan... siitä, mitä ensin odotin saavani olla, on 33 % jäljellä, enkä minä muuta voi kuin ajatella, että on hyvä - saada olla mummu. Toiset tulevat ja menevät, minäkin vielä pääsen menemään ja tulemaan. On kai kuitenkin oikeus odottaa....
Vauvan syntymästä on piakkoin kymmenen vuotta. Minun piti maalata vihreällä ja sinisellä Miranolilla kukkia valkoiseen emalivatiin, joka oli tyttöjen syntymän ajoilta., silloisista äityspakkauksista. Oli pienet Miranol-purkit auki ja pensseli kädessä, tärpätin haju leijumassa kodin keittiössä, kun puhelin soi ja tytär kysyi ohuella äänellä: miltä susta tuntuis, jos olisit jo mummu....
Vauvan piti syntyä keisarinleikkauksella tiettynä päivänä. . Hän päätti syntyä päivää aikaisemmin. Silloin minä olin kotona enkä töissä, maalaamassa aamukahvin aikaan sitä pesuvatia, ja sitten tuli puhelu, ja minusta tuli mummu. Aika herkkä hetki. Tosi herkkä hetki.
Pesuvati jäi ja lähdimme katsomaan vauvaa, niin pientä...mutta vauvaksi ihan oikeaa kokoa, ja tämän suvun vauvaksi ihan sopiva. Täydellinen. Ihmeellinen. Ja nyt osaa mitä vaan. Kirjoittaisinko hänestä, kirjoittaisinko mummoudesta.
Lapsen kanssa autossa Ruotsin halki viime kesänä. Ajettiin kymmenen tuntia, pysähdyttiin kerran syömään eväitä. Rekkoja rekkoja, nopeaa ajamista ja tietyön kohdalla tosi hiljaa ajoa. Lapsi takapenkilla lauloi melkein koko ajan. Ei valittanut mistään, ei kokenut tylsäksi matkaa. Jokainen rekisterinumero ohiajavista autoista katsottiin ja kommentoitiin, mistä maasta auto oli. Jokainen ohitettava auto katsottiin myös - pitkiä rekkoja Ruotsista, Tanskasta, monesta Euroopan maasta.
Hän tunsi ja tiesi, millaiset rekkarit missäkin maassa on, mitä väri merkitsee, mitä kirjaintunnukset.
Tämä tuntui maailman tärkeimmältä asialta, ja sitä se on. Lapsen kanssa olo. Niillä ehdoilla. Vaikka 110 km/ht tai 10 km/h tietyön kohdalla, hitaasti kohti Tukholmaa, satamaa ja laivaa Suomeen. Juttelua, katselua. Jättää jäljen, muiston, tunteen....
Saatiin olla vielä mökillä monta päivää yhdessä. Kokea kaikki Suomen ihmeet, siis kaikki mökin ihan tavalliset asiat. Sauna joka päivä, ranta, meri.
Ja tässä huoneessa, jossa nyt olen yksin, istuttiin ja piirrettiin. Hän sunnitteli matkoja, pitkiä reittejä loogisesti maasta toiseen. On piirustuksia, lippujen kuvia, eri kielillä kirjoitettuja tekstejä siististi puhtaille papereille. Ja on Tanskan rannoilta kerättyjä kiviä ja simpukankuoria vielä tallella.
Nyt sohvalla odottaa lasta synttärilahja. Ihan mummumaisen tyhmä järkevä lahja. Verkkarit ja huppari. Toivottavasti ne mahtuvat päälle.
Huomenna hän tulee.
Mihin uni jäi - kätkeytyi, piiloutui, odotuttaa itseään, antaa ihmisen miettiä asioita hereillä yöllä, jolloin laskuvirheiden määrä on suurempi kuin päivällä. Kaipaus ja odotus, lapset ja lapsenlapsi - kuka tulosssa, keitä nyt odotan... huomenna nähdään.
Onko minussa jokin vika, kun se odotus on niin totaalista, etten saa unta ja lasken aikoja, jotka kuluvat odottamiseen ja aikaa, jonka saan olla heidän kanssaan... siitä, mitä ensin odotin saavani olla, on 33 % jäljellä, enkä minä muuta voi kuin ajatella, että on hyvä - saada olla mummu. Toiset tulevat ja menevät, minäkin vielä pääsen menemään ja tulemaan. On kai kuitenkin oikeus odottaa....
Vauvan syntymästä on piakkoin kymmenen vuotta. Minun piti maalata vihreällä ja sinisellä Miranolilla kukkia valkoiseen emalivatiin, joka oli tyttöjen syntymän ajoilta., silloisista äityspakkauksista. Oli pienet Miranol-purkit auki ja pensseli kädessä, tärpätin haju leijumassa kodin keittiössä, kun puhelin soi ja tytär kysyi ohuella äänellä: miltä susta tuntuis, jos olisit jo mummu....
Vauvan piti syntyä keisarinleikkauksella tiettynä päivänä. . Hän päätti syntyä päivää aikaisemmin. Silloin minä olin kotona enkä töissä, maalaamassa aamukahvin aikaan sitä pesuvatia, ja sitten tuli puhelu, ja minusta tuli mummu. Aika herkkä hetki. Tosi herkkä hetki.
Pesuvati jäi ja lähdimme katsomaan vauvaa, niin pientä...mutta vauvaksi ihan oikeaa kokoa, ja tämän suvun vauvaksi ihan sopiva. Täydellinen. Ihmeellinen. Ja nyt osaa mitä vaan. Kirjoittaisinko hänestä, kirjoittaisinko mummoudesta.
Lapsen kanssa autossa Ruotsin halki viime kesänä. Ajettiin kymmenen tuntia, pysähdyttiin kerran syömään eväitä. Rekkoja rekkoja, nopeaa ajamista ja tietyön kohdalla tosi hiljaa ajoa. Lapsi takapenkilla lauloi melkein koko ajan. Ei valittanut mistään, ei kokenut tylsäksi matkaa. Jokainen rekisterinumero ohiajavista autoista katsottiin ja kommentoitiin, mistä maasta auto oli. Jokainen ohitettava auto katsottiin myös - pitkiä rekkoja Ruotsista, Tanskasta, monesta Euroopan maasta.
Hän tunsi ja tiesi, millaiset rekkarit missäkin maassa on, mitä väri merkitsee, mitä kirjaintunnukset.
Tämä tuntui maailman tärkeimmältä asialta, ja sitä se on. Lapsen kanssa olo. Niillä ehdoilla. Vaikka 110 km/ht tai 10 km/h tietyön kohdalla, hitaasti kohti Tukholmaa, satamaa ja laivaa Suomeen. Juttelua, katselua. Jättää jäljen, muiston, tunteen....
Saatiin olla vielä mökillä monta päivää yhdessä. Kokea kaikki Suomen ihmeet, siis kaikki mökin ihan tavalliset asiat. Sauna joka päivä, ranta, meri.
Ja tässä huoneessa, jossa nyt olen yksin, istuttiin ja piirrettiin. Hän sunnitteli matkoja, pitkiä reittejä loogisesti maasta toiseen. On piirustuksia, lippujen kuvia, eri kielillä kirjoitettuja tekstejä siististi puhtaille papereille. Ja on Tanskan rannoilta kerättyjä kiviä ja simpukankuoria vielä tallella.
Nyt sohvalla odottaa lasta synttärilahja. Ihan mummumaisen tyhmä järkevä lahja. Verkkarit ja huppari. Toivottavasti ne mahtuvat päälle.
Huomenna hän tulee.
keskiviikko 28. maaliskuuta 2018
Räsypulla vai mattotaikina
On nyt ihmisen elämä kummallista, kun se on vaan kotona. Kun se on sellainen, joka aina halusi olla töissä. Mikä ihme vaan kotona, eikö koti ole hyvä paikka, sinnehän ne työn raskauttamat ihmiset haluavat töistä, ja jotkut haluavat jopa eläkkeelle. Siinäpä se, kun on vaihtelua työn ja kodin välillä, vallitsee tasapaino.
Minun ei kannata verrata itseäni kehenkään muuhun. Ei muidenkaan kannata, siis sillä lailla henkisesti. Jos psyyke on toiminut siinä, että on saanut mennä ja tulla välillä työ ja koti, niin irrottautuminen töistä kotimatkalla on ollut hyvä siirtymäriitti. Nyt kun ei töihin pääse, miten sitä nyt kodistaan irrottautuisi? Mikä kotona on kivaa? Voin minä sen analysoida ja kertoa muillekin. Ei silti verrata. Kotejakin on erilaisia.
Minun kodissani on nyt sämpylätaikina nousemassa ja matonkuteiden leikkuu menossa. Ne ovat minun terapiaani, tähän elämään yleisesti, ei siis missään erityisessä tilanteessa. Todellisen elämän vaikeudet vaativat lääkäreitä ja terapeutteja, elämäntilanteiden vaihtelu ja vaikeuksien käsittely taas pienemmässä mittakaavassa sitä, että on hyviä ystäviä, joiden kanssa puhua. Puhuminen on skypettämistä tai whatsuppailua, tai istumista olutlasi edessä mökin kuistilla tai skumpan nauttimista Tallinnassa. Ja tärkeää on tietysti perhe, mutta kun perhekuviot vaihtelevat, aina on löydettävä oma roolinsa ja osattava olla siinä, jotenkin. Siis kuten kerran kauan sitten kirjoitin: avioliitossa on vältettävä tarpeetonta tallaamista. Sama kai pätee suhteessa lapsiin: auta, tue, ole käytettävissä, älä kuormita, älä vaadi, älä kysy liikaa - no, tämä koskee aikuisia lapsia. Sellaisia ihania kuin minulla. Voi kuunnella, saa odottaa näkemistä, saa kulkea metsissä, löytää heidän kanssaan uusia maita ja uusia kaupunkeja, uimahalleja, pääsee teatteriin, voi jakaa kirjoja, tehdä ruokaa yhdessä, kuoria perunoita ja tiskata....
Nyt kun en ole töissä, saan kuulla myös asioita työelämästä, saan verrata mitä oli ja mitä on, ehkä voin antaakin jotain, mutta ainakin saan paljon. Se, että minulle kerrotaan, on luottamusta. Havaitsen samaa asennetta ystävieni kohdalla. Ikäisteni naisten, joiden tyttäret nyt seikkailevat työelämässä. Sitä kautta voin itsekin kuvitella tietäväni enemmän kuin tiedän. Eri ammateista, työpaikoista - alaisten ja pomojen suhteista, työn merkityksesta ja työssä viihtymisestä. Miten erilaista on eri ammateissa ja työkulttuureissa. Tätähän voi tietysi kutsua myös uteliaisuudeksi ja sen tyydyttämiseksi. Tai sitten vaan kiinnostukseksi itse elämään.
Koti kuitenkin on nyt tässä ympärilläni ja taikina nousee. Seuraavien mattojen mallit pyörivät päässä. Sinistä, valkoista ja vähän raitaa, sitten seuraavaan turkoosia, oranssia ja pinkkiä, täydeltä laidalta värejä. Tässä kotiympäristössä ei mikään ole ihan presiis järjestyksessä, mutta se on ikuinen teema. Aika tylsä oikeastaan. Imuroinko vai en, löydänkö edes imuria. Jos jonkun hengitys alkaa pihistä, on ehkä syytä pohtia, mihin se imuri viimeksi jäi.
Viime aikoina olen myös analysoinut elämäni koteja siltä kannalta, että kun ne ovat muuttuneet ja vaihtuneet, niin ihmekö jos minusta ei tullut suurta sisustajaa. Olen ainakin kymmenen kertaa muuttanut uudelle paikkakunnalle asuntoon, jota en ole ennen nähnyt. Osta siinä sitten muhkeita kalusteryhmiä - ei mitään järkeä. Siksi minulla on Lundian hyllyjä mökillä ja kotona, ne saa kasaan ja kootuksi. Ne ovat joskus mahtuneet rätti-Sitikkaan muuttomatkalle pohjoisesta puoleenväliin Suomea. Ekan kerran pohjoiseen töihin lähtiessä - sinkkuna, sijaiseksi - oli kirjoituskone ja matkalaukku. Nyt sisustuksissa on jo kerrostumia, eri sukupolvilta perittyjä kaappejakin kolme. Joskus tekisi mieli vetää kaikki moottorisahalla polttopuiksi, mutta kun niissä on kuitenkin sisällä myös kerrostumaa. Laseja, kirjoja, kirjoituksia, muinaispellavaa ja muita aarteita.
Taikina paisuu kulhossa tummalla pöydällä kevätauringon lämmittäessa keittiötä. Pakko kohta leipoa ennenkuin taikina valtaa koko keittiön. Matonkuteet ovat jo vallanneet niille pyhitetyn alkovin. Ja minunhan piti kirjoittaa ihan asiaa yhteen lehteen.
Minun ei kannata verrata itseäni kehenkään muuhun. Ei muidenkaan kannata, siis sillä lailla henkisesti. Jos psyyke on toiminut siinä, että on saanut mennä ja tulla välillä työ ja koti, niin irrottautuminen töistä kotimatkalla on ollut hyvä siirtymäriitti. Nyt kun ei töihin pääse, miten sitä nyt kodistaan irrottautuisi? Mikä kotona on kivaa? Voin minä sen analysoida ja kertoa muillekin. Ei silti verrata. Kotejakin on erilaisia.
Minun kodissani on nyt sämpylätaikina nousemassa ja matonkuteiden leikkuu menossa. Ne ovat minun terapiaani, tähän elämään yleisesti, ei siis missään erityisessä tilanteessa. Todellisen elämän vaikeudet vaativat lääkäreitä ja terapeutteja, elämäntilanteiden vaihtelu ja vaikeuksien käsittely taas pienemmässä mittakaavassa sitä, että on hyviä ystäviä, joiden kanssa puhua. Puhuminen on skypettämistä tai whatsuppailua, tai istumista olutlasi edessä mökin kuistilla tai skumpan nauttimista Tallinnassa. Ja tärkeää on tietysti perhe, mutta kun perhekuviot vaihtelevat, aina on löydettävä oma roolinsa ja osattava olla siinä, jotenkin. Siis kuten kerran kauan sitten kirjoitin: avioliitossa on vältettävä tarpeetonta tallaamista. Sama kai pätee suhteessa lapsiin: auta, tue, ole käytettävissä, älä kuormita, älä vaadi, älä kysy liikaa - no, tämä koskee aikuisia lapsia. Sellaisia ihania kuin minulla. Voi kuunnella, saa odottaa näkemistä, saa kulkea metsissä, löytää heidän kanssaan uusia maita ja uusia kaupunkeja, uimahalleja, pääsee teatteriin, voi jakaa kirjoja, tehdä ruokaa yhdessä, kuoria perunoita ja tiskata....
Nyt kun en ole töissä, saan kuulla myös asioita työelämästä, saan verrata mitä oli ja mitä on, ehkä voin antaakin jotain, mutta ainakin saan paljon. Se, että minulle kerrotaan, on luottamusta. Havaitsen samaa asennetta ystävieni kohdalla. Ikäisteni naisten, joiden tyttäret nyt seikkailevat työelämässä. Sitä kautta voin itsekin kuvitella tietäväni enemmän kuin tiedän. Eri ammateista, työpaikoista - alaisten ja pomojen suhteista, työn merkityksesta ja työssä viihtymisestä. Miten erilaista on eri ammateissa ja työkulttuureissa. Tätähän voi tietysi kutsua myös uteliaisuudeksi ja sen tyydyttämiseksi. Tai sitten vaan kiinnostukseksi itse elämään.
Koti kuitenkin on nyt tässä ympärilläni ja taikina nousee. Seuraavien mattojen mallit pyörivät päässä. Sinistä, valkoista ja vähän raitaa, sitten seuraavaan turkoosia, oranssia ja pinkkiä, täydeltä laidalta värejä. Tässä kotiympäristössä ei mikään ole ihan presiis järjestyksessä, mutta se on ikuinen teema. Aika tylsä oikeastaan. Imuroinko vai en, löydänkö edes imuria. Jos jonkun hengitys alkaa pihistä, on ehkä syytä pohtia, mihin se imuri viimeksi jäi.
Viime aikoina olen myös analysoinut elämäni koteja siltä kannalta, että kun ne ovat muuttuneet ja vaihtuneet, niin ihmekö jos minusta ei tullut suurta sisustajaa. Olen ainakin kymmenen kertaa muuttanut uudelle paikkakunnalle asuntoon, jota en ole ennen nähnyt. Osta siinä sitten muhkeita kalusteryhmiä - ei mitään järkeä. Siksi minulla on Lundian hyllyjä mökillä ja kotona, ne saa kasaan ja kootuksi. Ne ovat joskus mahtuneet rätti-Sitikkaan muuttomatkalle pohjoisesta puoleenväliin Suomea. Ekan kerran pohjoiseen töihin lähtiessä - sinkkuna, sijaiseksi - oli kirjoituskone ja matkalaukku. Nyt sisustuksissa on jo kerrostumia, eri sukupolvilta perittyjä kaappejakin kolme. Joskus tekisi mieli vetää kaikki moottorisahalla polttopuiksi, mutta kun niissä on kuitenkin sisällä myös kerrostumaa. Laseja, kirjoja, kirjoituksia, muinaispellavaa ja muita aarteita.
Taikina paisuu kulhossa tummalla pöydällä kevätauringon lämmittäessa keittiötä. Pakko kohta leipoa ennenkuin taikina valtaa koko keittiön. Matonkuteet ovat jo vallanneet niille pyhitetyn alkovin. Ja minunhan piti kirjoittaa ihan asiaa yhteen lehteen.
perjantai 5. tammikuuta 2018
Interraililla keskellä talvea
18.12.2017 lähtee laiva Turusta Tukholmaan. Opiskelijaporukka aloittaa joululomaansa laivan aamiasbuffetissa, yön valvoneina, yhdessäolon huumassa. Voin kuvitella olotilan - mutta siitä on 40 vuotta, jostain vastaavasta. Me syömme kunnon aamiaisen, juomme kahvit ja katoamme laivasta Tukholman pimeyteen, tosin laivan ikkunasta näkyvät kaupungin valot.
Kävelysilta laivalta Tunnelbanaan on pimeä ja pitkä, osin liukas. Gärdetin asema löytyy, ja Centralstationilta alkaa ensimmäinen junamatka, 5 tuntia. Linköping - Norrköping jne.. Kun ensimmäisen kerran lähdin ulkomaille, päädyin junalla Tukholmasta Norrköpingiin ja Finspångiin kesätöihin. Kesän hohto oli yksinasumisessa, vieraassa maassa pärjäämisessä ja tietynlaisessa ympäristön haltuunotossa. Tutustuin työkavereihin, joiden mielestä suomalainen opiskelija oli jotenkin eksoottinen. Niinpä minut vietiin ampumaradalle ampumaan haulikolla ja kuljetettiin Vätternin ympäri autossa, jossa apina istui olkapäälläni. Ostin vanhan polkupyörän, maalasin sen postinkeltaiseksi ja ajelin maalaisteitä ihaillen ruotsalaisia lehmiä. -Ruotsin maaseutu oli hieno.
Kun maass on lunta ja järvet jäässä, se on talviunta Ruotsin tässä päässä. Alvesta, Lund ,Malmö ja Tanska. Juutinrauman ylitys on aina hohdokasta. Merta riittää ja riittää, tunnelia myös, juna kiitää ja kummallekin muistuu mieleen Silta-sarja, jota innolla katsottiin. Me ajoimme siltaa yksinä ensimmäisten joukossa silloin, kun se oli vasta avattu.
Yleensä luen aina matkoilla, ja aina muuallakin kuin matkoilla... nyt en ottanut luettavia kirjoja mukaan, koska haluan katsoa ulos, kokea junat joka tasolla, rauhallisen matkanteon. Jos olisimme lentäneet, olisimme jo perillä. Ensimmäisen yön olimme laivassa, toiseksi menemme hotelliin. Tämä ei ole niin yltiöpäistä matkantekoa, että torkkuisimme yöt asemilla.
Eilen kotona oli hetken sellainen olo, että en halua minnekään. Se olo tulee aina ennen matkaa, jota on suunnitellut monta viikkoa, valinnut varusteet ja pakannut, ostanut liput. Ja sitten - ovet lukkoon kahdessa paikassa ja luottamus että hyvin menee.
Kööpenhamina, junan vaihto. Täällä voisi olla kauemminkin. Jazz Festival kesällä, ehkä. Matkalla Jyllantiin... Junat ovat vielä junia, niissä istutaan ja ne liikkuvat. Kännykät ovat muita kuin matkapuhelimia. Niissä on joulukortit, kartat, sähköpostit, pankit ja muistot. Jopa häiritsevät asiat. aina mukana, pienessä koossa. Isoin merkityksin - kuvin ja tekstein. Äänin. Väristyksin. Sitten on vielä aktiivisuusmittari erikseen. Huhhuh.
Itsepähän olen. Aikani lapsi. Osin muumio. Osin ajan tasalla.
20.12.2017 Fredericia, Tanska, Hotel Postgaarden
Oltiin täällä yksi yö, hyvin nukuttiin. Vanhanaikainen hotellitunnelma, hyvää tanskalaista ruokaa. Aamulla aamiaisen jälkeen menoksi taas.
Aamu nousee sumusta. Nousemme junaan ja jatkamme matkaa Flensburgiin ja sieltä Saksaan. Junassa on tilaa ja hyvät penkit. Juna ajaa vähän matkaa myös meren rantaa, Koldingissa. Täällä on oltu kesien mökkilomille mennessä. Päivänvalo lisääntyy, asemien seinissä on graffiteja. Jossain vaiheessa kuulutetaan, että kaikkien täytyy vaihtaa junaa. Kun se perutaan, konduktööri pyytelee
nauraen anteeksi.Juna Flensburg -Hampuri
Istumme 2-kerrosvaunun yläkerrassa. On kiva katsella ylhäältä taloja, vihreitä niittyjä ja peltoja, tasaista maisemaa. Pysähdytään pienillä asemilla. Hampurissa on puoli tuntia aikaa junanvaihtoon. Helppoa on tähän asti ollut löytää raiteet, istumapaikat, kantaa tavarat ja pitää huolta toisistamme.
On 2 reppua, koirakangaskassi ja minun käsilaukkuni. Käsilaukku on työkalupakki. Siinä on Buranaa ja Rennietä, hammasharja ja laastaria, Tavel Documents eli passi ja lippu.
Saksa näyttää Saksalta kuten ennenkin. Ei siis paljon kummemmalta kuin Suomi. Ekan luokan vaunu on rikki, mitä konduktööri pyytelee moneen kertaan anteeksi. 100 ihmistä joutuu siirtymään johonkin toiseen vaunuun, kun rikki oleva vaunu jätetään jollekin asemalle.
Dortmund ja Dusseldorf, asemia kuin koulun maantiedosta, tai saksan kursseilta. Muistan tämänkin ekan kerran kohdanneeni - Saksan mustat teollisuuskaupungit Ruhrin alueella - keväällä joskus 70-luvulla, kun ekskursiolla kierrettiin Saksaa ja puut kukkivat, vaikka Suomessa oli vielä talvi. Heidelbergissä syötiin pizzaa Vier Jahreszeiten - teki vaikutuksen, kun vieläkin muistan. Pizza ei ollut arkiruokaa Suomessa.
Reput selkään ja menoksi, junan vaihdot vielä Dusseldorfissa ja Venlossa.
21.12. Tyttären kotona Hollannissa
Täällä on joulukuusi ja kaasutakka, kaunista ja tunnelmallista. Joululauluja suomeksi kuuluu radiosta, ihmisillä on hyvä tahto.
22.12. Pääsemme tutustumaan lapsenlapsen kouluun. Koulu on villi paratiisi. Koululuokka on tilava, siellä on kaikkea kivaa. Shakkipeli, kirjahylly, sohva, pöytä, liitutaulu ja kaikenlaisia materiaaleja oppimiseen. Ihmiset ovat ystävällisiä, tervehtivät, kertovat koulusta, lapsista lähtee ääntä tarpeeksi.
 |
| Ihminen oppii niitä asioita, jotka kiinnostavat. On hyvä, kun saa oppia omassa rauhassa |
23.12. Aatonaatto, käymme ostoksilla ja uimahallissa. Tuomme taloon tulppaaneja, pähkinöitä ja leipää. Täällä on hyvä kävellä, maa on tasainen, ei ole liukasta, on tarkkaan rajatut kävely-, pyörä- ja autotiet. Katselemme hollantilaisia taloja kulkiessamme. Ikkunoista näkee sisälle toisin kuin muissa maissa, joissa yksityisyyttä suojellaan. Täällä me näemme, kuinka meitä vanhemmat seniorit pelaavat korttia ja jovat olutta talon yhteisissä tiloissa, ulkona on rollaattoreita ja muita kulkuneuvoja.
Illalla osallistutaan kaupunginosakävelyyn pimeässä. Ikkunoissa on valoja, pihoilla lyhtyjä ja koristeita. Matkan varrella nähdään pieniä kuvaelmia joulusta tai kuullaan musiikkia. Leikkikentällä tarjotaan kuumaa kaakaota ja keksejä ja naapurit toivottelevat toisilleen hyvää joulua. Sanoisin tätä mukavaksi yhteisöllisyydeksi. Maassa, jossa ihmiset todella asuvat lähellä toisiaan.
24.12. Toinen tyttäreni miehineen ja koirineen tulee Sveitsistä joulunviettoon. Kun herään, kahvi on jo keitetty, joulupuuro hautumassa. On niin joulu. On läheiset lähellä, on Gammeldanskia kahvin kanssa ja kuusessa tuikut. Amaryllikset kasvattavat vartta lisää ja niiden istutusastiasta tehdään laiva.
Joulurauhan julistus katsotaan Suomen Turusta, vävy ja lapsenlapsi katsovat Lumiukko-leffaa joulupedillä takan edessä.
Ruokia valmistuu pikkuhiljaa. Vegaanisia laatikoita ja kaikkea muuta hyvää. tämä on yhdistelmä kaikkia kotoisia perinteitä, ilman pakkoa mihinkään. - Voin muistella viimeisiä Munterinkadun jouluja Turussa isän ja äidin kanssa. Säännöt olivat tarkemmat ja ruokapöytä notkui. Lihaliemet ja piirakat, normaalit kinkku- yms. hössötykset. Purkkiherneetkin. Joulutorttu lopuksi ja sen päälle Enkeli taivaan...
Ja sitten kiltit lapset keräsivät astiat ja tiskasivat.
Lahjat on pakattu ja asetettu kuusen alle. Pikkutonttu jakaa ne. Hän saa itse parhaan lahjan: shakkilaudan. Pelikavereiksi lupautuvat molemmat vävyni ja innostunein mies, vanhin pelaaja, joka Turussa pelin valitsi.
Nautin tästä. Saan lukea ja kirjoitttaa, kävellä ulkona koiran kanssa, nauttia sisällä tunnelmasta. Lapsenlapsi on perheen koomikko. Tuli perseen alla on leikin nimi. Lapsi kun osaa kolmea kieltä, suomea, hollantia ja englantia, ja kaikki muut siihen päälle mitä google kääntäjästä löytyy.
25.12. Joulupäivä menee hissunkissun. Nuoret lähtevät kylpylään naapurikaupunkiin ja me jäämme lapsen- ja koiranvahdeiksi. Rauha tekee hyvää. Lapsi pelaa shakkia, koira makaa omana itsenään, sopeutuu minne vaan.
 |
| Alppiruusu kukkii jouluna |
27.12. Syntymäpäivä. Lapset yllättävät viemällä aamiaiselle vegaaniravintolaan. Huippujuttu. Jatkamme ravintolasta kuntokeskukseen. Porukka vähän hajoaa, koska yksi reppu on kadonnut. Kävelyä tulee päivässä yli 7 kilometriä. Ei siinä aktiivisuusmittarillakaan ole enää valittamista.
Ilta kotona, puhumme kesästä, mökistä, Suomeen tulosta ja Tanskaan menosta. Huomenna osa meistä menee junalla Kölniin.
 |
| Köln |
Tottunut junamatkailija ottaa rennosti
28.-30.12. Köln
Junalla tultiin, kirkkoon käveltiin. Toiset kiipesivät torniin, minut sästettiin siltä. Kuljin katselemassa kirkon ympäristöä ulkona ja tutkimassa matkamuistomyymälän. Käytiin kahvilla ja kakulla ja lähdettiin ajelulle metrolla, tarkoitus oli mennä kylpylään, mutta sinne ei sitten jonotettukaan. Ihmeellistä tässä Euroopassa on tietenkin se, että muissa maissa on paljon ihmisiä, Suomi kun on harvaan asuttu ja kaikkialla on yleensä tilaa. Toisin sanoen mikään ei kannata? Kun ei ole asiakkaita,
kävijöitä, maksajia?
 |
| Tornin saa kiivetä 544 porrasta. |
 |
| Kölnin metro |
Hotelli Lindner City Plazan sauna kelpaa meille. Tulee vaan vahingossa lausuttua joku sana ja toiselta lauteelta kuuluu: hallo, Ruhe! Saksalainen halusi saunarauhaa, ja siihen sauna hyvä olikin, kun siellä oli vielä rentouttava jäähtymishuone. Musiikkia ja ruusuntuoksua vaaka-asennossa pyyhkeen alla..
Toisena iltana syömme hyviä hampurilaisia ravintolassa, toisena tapaksia toisessa.. Ravintolat ovat täynnä, ihmiset lähellä toisiaan ja ääntä paljon. Ihanaa vaihtelua hiljaiseen kotioloon Suomessa..Koira viedään iltakävelylle hotellista sateiseen kaupunkiin ja se tekee selväksi, että tämä ei ole koiranilma. Sisään hotelliin nukkumaan, sanoo vanha neiti.
Matkallaolo avartaa aina tavalla, jota ei ennestään tunnista tai muista. Junissa on mukava matkustaa, hotelleissa viipyä, ravintoloissa syödä. Ei tämä mikään suuren budjetin reissu ole, ja kotonakin on hyvä olla. Tällä vaan todistaa, että pystyy suunnittelelmaan matkan, löytämään kaikki kulkuneuvot, aikataulut, portaat ja raiteet.
30.12. Vuosi loppuu huomenna. Toiset lähtivä Kölnistä Sveitsiin kotiinsa, haikeuden huokaus - ja me palaamme vielä kahdeksi yöksi Hollantiin.
31.12.2017 vuoden viimeinen päivä - vesipeuhaamassa, paljon virtauksia ja pyörteitä, liukumäki ja poreet ja suomalaisittain hiukan vaatimaton suihkusysteemi eikä saunaa ollenkaan.
Illalla syödään tortilloja isommalla porukalla, kaksi poikaa leikkii yhdessä kuin veljekset ja aikuiset keskustelevat kolmella kielellä. Kielten osaaminen on rikkaus, jota voi koko ajan vielä lisätä. Puhumalla. Lukemalla. Uskaltamalla aina avata suunsa, vaikka onkin suomalainen. Monesti mietin joka sanan jokaisella kielellä, joita osaan. Suomi ruotsi saksa englanti. Sitten tulee vahngossa jo pääteltyä joitakin hollanninkin sanoja. Joskus nuorena ansaitsin rahaa kääntämällä teknisiä tekstejä. Oli sanakirja, sähkökirjoituskone ja puhelin.. ei ollut googlea eikä tekstejä voinut lähettää sähköisesti. Vein kirjoitetut käännökset bussiin, jolta tilaaja ne haki, jos siis oli kiire. Sitten tuli postifax, jotakin ihmeellistä. Minäkö vanha? Ei kai.
Ilotulitus on interrailretkemme huipennus, odottamaton sellainen. Värejä taivaalla joka puolella, pauketta ja meteliä, kaiken päälle täysikuu. Haikeus matkan loppumisesta, siitä, että lapsiaan näkee taas joskus x ajan kuluttua, mutta tietää, että he pärjäävät. Ja niin minäkin.
1.1.2018 Uusi vuosi, aamu valkenee, paluumatka alkaa bussipysäkiltä.
On oltu matkalla 15 päivää, matkantekoon menee vielä 2 päivää. Dussedorfista Hampuriin menevä juna on myöhässä 40 minuuttia.Odotusaikaa tulees siis myös Hampurissa, ja ehdimme syömään unniperunaa. Loppu menee yhtä kyytiä Kööpenhaminaan - junalautalla ajetaan väli Puttgardenissa Saksasta Tanskaan. Jopa passit katsotaan lautalle mennessä.
Kööpenhaminasta löytyy hotelli Ansgar, juuri sopiva meille. Pieni Ei mitään ylimääräistä - pikakahvia ja huoneessa, esteetöntä.
Lähellä rautatieasemaa, hyvä aamiainen... ja sitten junaan.
2.1.2018 viimeinen reilipäivä: Ruotsin läpi Suomeen. En vieläkään lue junassa kirjoja, sillä edelleen haluan kuulla ja tuntea matkanteon, katsella vaihtuvaa maisemaa, ruotsalaisia junia ja kaupunkeja. Pieni - hyvin pieni - paniikki tulee, kun juna kulkuun tulee joku häikkä ja joudumme tulemaan hitaasti hitaasti. Tukholmassa otetaan taksi ja ajetaan sillä satamaan. Ja ruotsinlautalla on meille pikku hytti, jossa herätessä ollaan Turussa. Bravo.
Tilaa:
Kommentit (Atom)