Nukuttaa, mutta en nuku. Väsyttää, mutta olen hereillä. On kaksi, mutta toinen nukkuu ja toisenkin pitäisi. On pimeää, mutta kuuta ei näy. Tähdet tähdet ulkona, lasin takana, meren yllä. Voisi pukeutua ja lähteä rantaan, sitten voisi tulla uni.
Mihin uni jäi - kätkeytyi, piiloutui, odotuttaa itseään, antaa ihmisen miettiä asioita hereillä yöllä, jolloin laskuvirheiden määrä on suurempi kuin päivällä. Kaipaus ja odotus, lapset ja lapsenlapsi - kuka tulosssa, keitä nyt odotan... huomenna nähdään.
Onko minussa jokin vika, kun se odotus on niin totaalista, etten saa unta ja lasken aikoja, jotka kuluvat odottamiseen ja aikaa, jonka saan olla heidän kanssaan... siitä, mitä ensin odotin saavani olla, on 33 % jäljellä, enkä minä muuta voi kuin ajatella, että on hyvä - saada olla mummu. Toiset tulevat ja menevät, minäkin vielä pääsen menemään ja tulemaan. On kai kuitenkin oikeus odottaa....
Vauvan syntymästä on piakkoin kymmenen vuotta. Minun piti maalata vihreällä ja sinisellä Miranolilla kukkia valkoiseen emalivatiin, joka oli tyttöjen syntymän ajoilta., silloisista äityspakkauksista. Oli pienet Miranol-purkit auki ja pensseli kädessä, tärpätin haju leijumassa kodin keittiössä, kun puhelin soi ja tytär kysyi ohuella äänellä: miltä susta tuntuis, jos olisit jo mummu....
Vauvan piti syntyä keisarinleikkauksella tiettynä päivänä. . Hän päätti syntyä päivää aikaisemmin. Silloin minä olin kotona enkä töissä, maalaamassa aamukahvin aikaan sitä pesuvatia, ja sitten tuli puhelu, ja minusta tuli mummu. Aika herkkä hetki. Tosi herkkä hetki.
Pesuvati jäi ja lähdimme katsomaan vauvaa, niin pientä...mutta vauvaksi ihan oikeaa kokoa, ja tämän suvun vauvaksi ihan sopiva. Täydellinen. Ihmeellinen. Ja nyt osaa mitä vaan. Kirjoittaisinko hänestä, kirjoittaisinko mummoudesta.
Lapsen kanssa autossa Ruotsin halki viime kesänä. Ajettiin kymmenen tuntia, pysähdyttiin kerran syömään eväitä. Rekkoja rekkoja, nopeaa ajamista ja tietyön kohdalla tosi hiljaa ajoa. Lapsi takapenkilla lauloi melkein koko ajan. Ei valittanut mistään, ei kokenut tylsäksi matkaa. Jokainen rekisterinumero ohiajavista autoista katsottiin ja kommentoitiin, mistä maasta auto oli. Jokainen ohitettava auto katsottiin myös - pitkiä rekkoja Ruotsista, Tanskasta, monesta Euroopan maasta.
Hän tunsi ja tiesi, millaiset rekkarit missäkin maassa on, mitä väri merkitsee, mitä kirjaintunnukset.
Tämä tuntui maailman tärkeimmältä asialta, ja sitä se on. Lapsen kanssa olo. Niillä ehdoilla. Vaikka 110 km/ht tai 10 km/h tietyön kohdalla, hitaasti kohti Tukholmaa, satamaa ja laivaa Suomeen. Juttelua, katselua. Jättää jäljen, muiston, tunteen....
Saatiin olla vielä mökillä monta päivää yhdessä. Kokea kaikki Suomen ihmeet, siis kaikki mökin ihan tavalliset asiat. Sauna joka päivä, ranta, meri.
Ja tässä huoneessa, jossa nyt olen yksin, istuttiin ja piirrettiin. Hän sunnitteli matkoja, pitkiä reittejä loogisesti maasta toiseen. On piirustuksia, lippujen kuvia, eri kielillä kirjoitettuja tekstejä siististi puhtaille papereille. Ja on Tanskan rannoilta kerättyjä kiviä ja simpukankuoria vielä tallella.
Nyt sohvalla odottaa lasta synttärilahja. Ihan mummumaisen tyhmä järkevä lahja. Verkkarit ja huppari. Toivottavasti ne mahtuvat päälle.
Huomenna hän tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti