Muutakin kuin hiekkaa

Jään pois yhden lehden päätoimittajuudesta. Jatkan blogia, kirjoitan omaksi huvikseni, olen mitä olen - mökillä edelleen. Kirjoitan mökin käyttö- ja huolto-ohjeet. Kaikkien kolmenkymmenen suodattimen puhdistuksesta ja vaihdosta lähtien.  

Monenlaista kirjoittaneena saa jo valita, riippumattomana. Tai onhan kai aina saanut. Tehnyt erilaisia töitä, kirjoittanut eri motiiveilla ja inspiraation vallassa tai pyydettynä ja palkkiot kuitanneena. 

Jos lähtisin ulos, kuljettaisin koiraa hihnassa hetken, kastelisin naapurin tomaatintaimet ja jatkaisin kattoremontissa avustamista - siinähän voisin pyyhkiä ajatuksistani viimeisimmän kesken olevan lehden pilkut ja palstat. Miten olenkaan toisaalta pitänyt siitä, että olen saanut vapaaehtoisesti ja palkatta tehdä lehteä - pienelle ryhmälle, joka on lehden juttuja tarvinnut. 

Oppikirjoja myydään edelleen. Niissä sai pyrkiä mahdollisimman oikeaan ilmaisuun ja lukijakunnan huomioonottavaan tasoon sanavalinnoissa ja lauseiden pituudessa. Merkitystä on siis sillä, että kirjoja edelleen arvostetaan niin paljon. Myydyistä kirjoista saan euron kappale - kunnes aika muuttaa tarpeen ja tilalle tulee jotain uutta. 

Kirjoihin luotetaan. Uskotaan, että tietokirjassa tieto on oikeaa ja oikeista lähteistä. Oppikirjassa luotetaan myös. Siksi tekeminen oli inspiroivaa ja haasteellista. Mutta aina jää joku pieni virhe kaikesta tarkistamisesta huolimatta. Jos kemiallisessa kaavassa on väärä lukumäärä atomeja yhdisteessä, on se katastrofi - sille, joka on kirjaa kirjoittaessaan on taatusti kirjottanut oikein, 

No kaikessa kirjoitetussa tekstissä ei oikeasti ole niin tarkkaa kuitenkaan. Nykyisin nautin eniten joistakin huippuhulluista kirjoista, niiden lisäksi, joissa nautin taas nimenomaan hyvästä  ideasta - hahmotuksesta - kielestä, jaksotuksesta, virheettömistä käännöksistä. suomen kielestä. Tai ruotsin. Nyt on ruotsinkielinen dekkari menossa - se pitää yllä oma kielitajua, sanavarastoa, nopeaa lukemista, juonen seuraamiskykyä - ja kaikki tämä vaatii, että kirja on hyvä. Mikä kellekin - kuka millekin kohderyhmälle kirjoitttaa. 

Olkoot pelargoniat vinossa pihallani. Lähden laskemaan vaikka nauloja, mutta katolle en kiipeä.

Kevään 2019 matot

Tänä talvena ja keväänä olen kutonut kansalaisopistoston kudonnassa  kolme erilaista mattoa, joilla on oma tarina. Nyt olivat näyttelyssä muiden kutojien töiden kanssa. 

Ensimmäinen on Irjan iloinen matto. ”Vaikka Irja Toikan elämä evakkona ja sodan jälkeen oli ankeaa, hän käytti iloisia ja värikkäitä vaatteita. Niistä leikatut matonkuteet ovat säilyneet melkein 50 vuotta. En raskinut heittää niitä poiskaan ja nyt Pirjo Wiksten teki niistä upean, värikkään ja kauniita muistoja tihkuvan maton.  Se on kudottu samalla poljennolla, jota äitinikin käytti.

Kiitos taitavalle kutojalle!”  Näin kirjoitti Leila, Irjan tytär, nähtyään maton pääsiäisenä 2019

Minä olin saanut Leilalta korillisen violetin sävyisiä tiukkoja matonkudekeriä, katselin niitä muutaman päivän, suunnittelin hiukan ja pääsin vauhtiin. Kuvio tuli jostain, rytmi samoin. Irja Toikka oli tullut Särkisaloon Koivistolta. Annan maton Leilalle, koska se on muisto, joka kuuluu Toikkalaan. Hienoa, että Leila oli säilyttänyt kuteet, jotka oli aikanaan leikattu kutojan asiantuntemuksella. Ne istuivat mattoon kuin kotiinsa, vaikka olivat olleet kerällä kauan…..

Toinen matto on punainen, karjalaistyylinen mielestäni, mutta malli on virolaisen taieteilijan kirjasta. 

Kävin marraskuussa 2018 Tallinnassa ja katselin tapani mukaan käsitöitä Katarina Käik -kujalla. Kaupassa oli myytävänä kirja VOLUTRIIP – tekijänä Silvia Kalviku Vaibad. Kirjassa on kuvia tekijän suunnittelemista matoista. Matot hän oli kutonut jäätyään eläkkeelle taideopettajan työstä. Värit ovat maagisia, ihastuin niihin kaupassa niin, että ostin kirjan seitsemällä eurolla. Selailin sitä kotona ja löysin mallin, johon minulla oli sopivia kuteita. Kudoin ensimmäistä kertaa elämässäni maton suoraan kirjan mallin mukaan, sillä yleensä suunnittelen itse mallit kutoessani tai leikatessani kuteita. Vain punaisen värisävyt poikkeavat kirjan maton sävyistä, sillä minulla oli monta erilaista punaista. Pieniä kankaanpalasia….

Matolla pitäisi olla paikka, kuten kirjan tekijä sanoo. Tälle matolle löytyy paikka sieltä, minne toinen tyttäreni sen toivoo tulevan..

Kolmas matto on iso vaalea, ihan tilauksen mukainen. 

Talven alussa tyttäreni soitti minulle Hollannista: äiti, jaksatko kutoa toisen ison maton meidän olohuoneemme lattialle? 

Minä jaksan, koska nautin suunnittelemisesta, kutomisesta, kuteiden leikkaamisesta ja leikattavaksi sopivien kankaiden etsimisestä. Leikkaan kuteet itse, mutta usein ostan yhdeksi kuteeksi kolmesta valmiin trikookuteen. Toivomus oli, että matto on hillitty, siinä saa olla valkoista ja beigeä ja vähän jotain. Tällekin matolle syntyi oma rytmi, tietyt kuviot, raidat ja värit. Kudonnan alettua kaipasin hiukan muutakin kuin vaaleaa yksiväristä. Otin ikkunasta vanhat verhot - Marimekkoa vuodelta 1980 ja leikkasin ne kuteiksi. Tuli kivoja pilkkuja mattoon. Tarvitsin vähän keltaiseen ja vaaleanruskeaan vivahtavaa kuviota – otin toiset vanhat Marimekon verhot ja leikkasin nekin. Sen lisäksi matossa on valkoista lakanaa leikattuna ja hiukan beigeä trikoota ja vähän vaaleampaa trikoota. Ja yksi oma trikoopaitani, tiedän minä kesänä sen ostin…

Matolle on paikka tyttären kodissa, toisen samantapaisen vieressä – ja hollantilaiset ystävät saavat taas vähän ihmetellä. Äitisikö sen kutoi? 

Vaaleat matot pitänee sitten tuoda Suomeen merivedellä, mäntysuovalla ja juuriharjalla pestäviksi. Jonakin kesänä, kun ne ovat sopeutuneet oloonsa ja ottaneet muotonsa ja keränneet pölynsä….