Uudessa kodissa osa 4

Uusi koti, hmm... sama näkymä kuin viimeksi täällä kirjoittaessa. Kävelytie, ihmisiä kulkemassa... kevät on ja itsekin olen kävellyt 8 km eilen. Aurajoen rantaa markkinoille ja takaisin. Mitään ostamatta, kahvit juotiin kuitenkin. Me kävelimme taas kahdestaan - jos hän (he) kävelee yksin, kilometrit kuluvat nopeasti. Minä lasken portaissa askelia ja pidän kaiteesta kiinni. Raikkaita tuulia, ruskea joki, puut vasta silmuilla, ei ole kevät vaikka on kevät, otan vastaan joen toisen puolen maiseman kun sen vielä näen. Tiilitalo, iso, Barker - joskus kävin siellä, opiskeluaikoina... jos oikein muistan, siellä myytiin kankaita. 

Tekstistäni putoaa kirjaimia, jos yritän kirjoittaa nopeasti. Kymmensormijärjestelmäni on vajavainen. Noin kuusi sormea mukana riennossa. On tämä niin konkreettista. Uusi koti on yhä enemmän koti. Kaksi vanhaa sohvaa - ei, en kirjoittanut kaksi vanhaa ihmistä. Minulla on tunne, että en voi kirjoittaa toisesta noin vaan mitä vaan. 

Mutta kirjailijat voivat. Luen kirjailijapariskunnan yhteistä kirjaa. Siinä mennään sekä aika syvälle että hyvin pinnalle. Nautin tekstistä, vaikka kirjaa aloittaessani en ollut varma, innostunko. Ehkä juuri siksi pääsin siihen sisälle, kun se oli niin konkreettista parisuhteen kuvausta. 

Parisuhteessa on kiinni. Haluaa olla tietoinen, missä toinen liikkuu. Vakoiluväline on kännykässä. Sijainti näkyy, jos siihen on antanut luvan. Katselen aamulla missä kohdassa hän on lenkillä joen toisella puolella. Jos on valoisaa, kokoan itseni ja lähden vastaan. Milloin ehdin, milloin en. Siis toiselle puolelle jokea, niin nopea en ole, että tois pual jokke - sillä minä en kirjoita murteella. Silti väitetään puheestani kuluvan, että olen Turusta. No olkoon sitten niin. Pienenä luulin, että kaikki ihmiset tuntevat Turun. Olimme muuttaneet ja kävimme täällä usein junalla. Ihmettelin, miksi muut ihmiset eivät käyneet. Olin kuusivuotias. 

Olen Turussa ja Turku minussa. Tästä puhuimme miehen kanssa kävellessä. Ihmettelin, kun en tuntenut paljonkaan vastaantulijoita, vaikka olen tässä kaupungissa. Miten voisin tuntea! Syntymästä ja Itäisenkadun asunnon hiekkalaatikosta on vuosikymmeniä - opiskeluajasta myös, kolmas kerta oli niin kiireinen, että se hurahti. Lapsia ja vanhuksia hoitaessa. Ja kahta työpaikkaa, kahta autoa... opetin kahdella kielellä, sompailin talosta toiseen iltapäivällä joinakin päivinä. Niin minä tunsin eläväni, mikä on aina parempaa kuin tämä eläkeläisen vapaus. 

Miksi töistä pitää päästä eläkkeelle? Puuttuu yksi ulottuvuus, toimeentulo on jo tienattu, ansaittu, kerätty, koottu. Johonkin eläkekassaan, josta sitä ropisee tilille kerran kuussa. Voisin hyvin olla töissä, mutta moni on kaikissa vanhoissa työpaikoissani työskennellyt pitkät ajat vain laskien eläkepäivien alkamista. Tämä teksti olisi monen mielestä valituksista turhimpia, sillä eläkkeelle pitää ihmisten mielestä kaivata. 

Moraalinen kysymys: miksi tehdä töitä? Työn mielekkyyden takia, antoisien ihmissuhteiden, ansion, hyvien lounaiden ja ulkona kuljettavien työmatkojen. Hengittää, saada olla jossain kuvitellen olevansa tarpeellinen joillekuille, joko talvelle kadulla kulkijoille, jos on hiekoittaja, ja kesällä uimareille, jos on uimavalvoja ja hengenpelastaja. 

Tässä uudessa kodissa edelleen olisi tarpeellista pudistaa matot. Matonpudistajaa ei ole tilattu eikä toimitettu. Siinä minulle virka. Ulos raikkaaseen kevättalviseen ilmaa, pihalle itsekudotut räsymatot kirjavine raitoineen. Uskokoon kuka vaan, mutta kun viimeksi talvella vein itsekudotut räsymatot ulos, sain kehuja niiden väreista. Tässä kaupungissa siis,  jossa naapurit eivät normaalisti puhu toisilleen... 

 

Mökin omistamisen jälkeen

Osa 1

Istun pikkumökissä läppäri sylissäni. Kevätilta pimenee, lunta on vielä maassa ja meri on jäässä. Olemme polttaneet ruokoja rannassa, nauttineet saunasta ja nukkuneet hyvin itse rakentamassamme mökissä. Olo on aika tasapainoinen kaikkien ajatusmyllerrysten jälkeen. En jaksaisi ainakaan nyt miettiä, mikä olisi voinut mennä toisin ja miksei mennyt. Kiinteistö on kolmannen sukupolven hallussa ja joistakin merkeistä näkyy, että tarkoitus on pitää tästä hyvää huolta. Minä väistyn, mutta laskin tänään, että tämä tontti mökkeineen, rantoineen, mäntyineen on ollut minun todellisuuttani noin 85 % elämästäni, joten ei siitä ainakaan ajatuksissaan irti pääse. 

Hedelmällisintä olisi nyt miettiä, miten täällä haluan aikaa viettää silloin, kun tänne pääsen. Haluan kävellä laiturille ja katsella merta, istua saunassa ja katsella ikkunasta merta, istua kuistilla ja katsella merta, kävellä mereen ja heittäytyä uimaan...

Päivää myöhemmin: paluu kaupunkiin, ikkunasta näkyy kävelytie, jota usein kuljemme. Se vie lähelle kasvimaata. Palsta on varattu myös tämän vuoden kasvukaudeksi. 

Osa 2

Kaupunkiin paluun jälkeen, uudelleen käynnin jälkeen...on mennyt kuukausi. Jatkoimme paikkojen siistimistä, haravointia, kompostin hoitamista ja rannalla kävelyä. 

Meri on edelleen lohtu ja ilo, aina uusi ja liikkuva, sininen ja vihreä, kaisloineen, kaloineen, aaltoineen... ja kun olen nyt kaupungissa katson taas kävelytietä. 

Nyt en tiedä, koska taas mökille pääsen tai koska tulee välttämätön tarve tai halu. Vanhoilla mökeillä myös asiat kärjistyvät sukupolvien välillä eivätkä ne välttämättä liity itse mökkiin. Se on vain paikka, jossa ihminen on tavallaan alaston, paljas - ja muistoja tulee mieleen, ihmissuhteita, oletuksia, kärsimyksia ja väärinymmärryksiäkin. 

Mökkiä ei aina voi pitää tyynen rauhan tyyssijana, lepopaikkana, ihmissuhteiden rauhallisen pohdiskelun paikkana, olutpullo kädessä rannan keinussa keinutellen ja jonkun kanssa asioita pohtien. Sinne mahtuu myös kaukaa mieleen tulevia ahdistavia muistoja, jotka eivät liity mökkiin mitenkään. Siellä voi aidosti surra ja tuntea tuulen kasvoilla, pisarat putoamassa iholle, katsoa  huojuvia puita. 

Myrskystä tyynempään, vene ylös mäntyjen katveeseen... takkatuli ja rauha maassa, toivottavasti. 

Kökarin jälkeen

Pääsin Kökariin, edellisestä kerrasta oli vuosikymmeniä. Huomaatteko; en halua kirjoittaa kuinka monta vuotta/kymmentä vuotta... minä olen aina vaan halunnut uudestaan Kökariin. Korppoosta autolautalla, lyhyt merimatka, irrottautuminen tavallisesta on siis mahdollista. Ja tarpeellista. Nyt menin luovan kirjoittamisen kurssin naisten kanssa, arvaamatta miten luovaksi voi heittäytyä, miten mieli vaihtaa merimatkalla vapaalle huolista, jotka kesän ajan ovat välillä vanginneet oman olotilan. Aiheellisia huolia, tarpeelllisia huolia, sellaisia kuin äideillä on. 

Jos sitten on merimatkan jälkeen avoimissa maisemissa, kallioiden ja kivien keskellä, katajia katsomassa, polkuja kävelemässä, lampaita laskemassa ja hiljaa, mieli saa vapauden, se kantaa pitemmällekin. Ainakin se avaa kirjoittamisen portin, koska vain kirjoittamalla voi ajatella - pysähtyä, etsiä itseään. En voi arvottaa kirjoittamista pelkästään vapauttamisena, tunteiden tunnustamisena, minään tajunnanvirtana. Ei minun tajuntani tästä mihinkään virtaa. Pysyn ikkunani äärellä ja ikkunan takaa näkyy Koroisten risti. 

Olen Turussa. Turku on kokonaan minun. Olen uponnut syvemmälle Turkuun kuin kuvittelin muuttaessani. Laskin vuosiani Turussa... olin lapsi, olin opiskelija ja olin yksinhuoltaja. Kuuden vuoden pätkiä elämästä. Kaikilla vuosilla oli tarkoitus - riittävän pitkä aika myös tuntea Turku kodiksi ja oma olotila hyvin määritelty. Kansakouluun en mennyt Turussa - siinä kohtaa ensimmäinen oletus elämänkulusta meni pieleen, kun vanhemmat päättivät muuttaa. Olin 6 v. 

Nyt sitten tämä Kökarin matka vei minut enemmän Turkuun kuin kuvittelin etukäteen. En ajatellut että muut ovat Turusta ja Turku on heissä, meissä. Muiden elämänkulun ja minun polveilevan polkuni välillä oli yhtymäkohtia, ihmisiä, tilanteita, elämän teatteria. Se oli yllättävää. Hyvä että joskus vain lähtee laivaan ja laiva vie. 

Laivat, veneet ja meri. Laiturit Kökarissakin, Laitureilla voi kävellä, keinua, katsella auringonlaskua ja aallokkoa, haistella lämpiävän saunan savuntuoksua. Minun laiturini mökillä ja muitten laiturit -  kävellään vetten päällä. keinutaan aalloilla kastumatta - paitsi pärskeistä. Osaan nauttia mielikuvista ja muistoista ja pyöritellä kiviä, ottaa olutta, tuntea tuulen iholla.

Salasanojen salainen salametsästys

(kirjoitettu aikaisemmin, noin pari viikkoa sitten)

En unohtanut salasanaa, PIN-koodia, henkilötunnusta enkä auton rekisterinumeroa, ajattelin vain että mitäs noista. Istuin laiturin nokassa onki kädessa ja odottelin ahvenia. Naapurin koira tuli tassuttaen laiturille ja haisteli jonkun tuntemattoman olennon jätöksiä, tuhahteli ja häipyi kertomaan kotiväelleen, että täällä vaan huitelen vaikka huudattte ja tulen kun asiat ovat selvinneet. 

Luovan kirjoittamisen kurssilla yhdistäisin laiturin ja lentokentän, koska lokkien lennonjohto täälläkin toimii. Olen joskus kirjoittanut kuinka ihminen voi olla kahdessa todellisuudessa yhtaikaa, kuten elämän alun ja lopun lähellä, tahtomattaan, ennakoimatta. Edellinen lause ei kuulosta yhtään järkevältä, mitä se ei siis olekaan. Jos kuvittelen pystyväni irrottelemaan tekstiä, niin en saa kuitenkaan irroteltua muistojen vyörystä jotakin yksittäistä päivää vuosia sitten. Ja sitten kun uppoaa vanhoihin teksteihin vuosien takaa, ne kuitenkin löytyvät ilman salasanoja. Niitä vanhoja tekstejä on uudessa kodissa pinoissa, pinoja laatikoissa, kirjahyllyssä, vaatekaapissa. Kuten aina minun kodeissani.

Joskus, kun en saa unta, mietin entisiä osoitteitani. Aika hyvin ne muistan. Kaupunkeja Suomessa, pitkin rannikkoa, jokien varsilla, järvenkin rannalla joskus. Nyt kun olen palannut synnyinkaupunkiini, on suunnitelmissani kulkea kaupungilla ja kuvata jokainen vanha kotiosoitteeni, kerrostalot pitkin vanhan kaupungin katuja, seitsemäs kerros, toinen kerros, neljäs kerros.... ja maan tasalla paritalo, koira-aitaus, puutalo joskus opiskeluaikoina vähän aikaa.. ja kolahdus kun kerran tulin kotiin, jonne sisko oli jättänyt lapun. Hän oli muuttanut sillä aikaa, kun minä olin symposiumissa ja sen jälkeen yökerhossa. Eihän kaikki ole ennakoitavissa ja mitä jos olisi... elämä paketissa, yksi osoite lapsena, toinen aikuisena, vaikka. Se kuulostaa ennenvanhaiselta. 

Salasanoja tarvitaan lukittujen muistojen avaamiseen. Tosiasiassa siis koodeja, joilla jokin lukko aukeaa, kun ensin sielu saa sysäyksen. Sielu tai joku aivojen rakenteessa oleva kolo, jollekin vuosikymmenelle koodattu, jonakin vuosituhannella kehittynyt, muuntunut, säikähtänyt. Tarpeeksi jotta ravistuu esiin upottava muisto, 

Tarpeellista? No joskus on. Jos ahvenia ei tule laiturilta, niitä voi ostaa marketin kalatiskiltä. En koskaan narraa kaloja, kerron aina niille, että henkeni pitimiksi uhraan teidän henkenne. Pahalta se tuntuu, tietenkin. Olen nyt mökillä, tullut saunasta, juonut yhden oluen ja istun alastomana metsästettyäni tämän koneen salasanan tai siis onnistunut kirjautumaan, todistamaan olemassaoloni ja puhelinnumeroni ja päässyt tähän iloon, näppäilemään kuunvalossa salaisia asioita salaisiin kansioihin. 

Kirjoittamisen iloista

 Kirjoittaminen on laaja käsite. inspiraatiolla tai ilman. Jos nyt pyydettäisiin tiedotetta - tarkkaa sellaista, ihmisille puoleksi vuodeksi  ilman virheitä, en innostuisi. Velvollisuutena tekisin sen. Ja sitten muut sanoisivat, että tuolla on liian lyhyt sanaväli, ja tuosta puuttuu pilkku ja tuollaista sanaa ei ole. Me rakastamme toisten teksteistä huomauttamista. Ei ole kyse siitä, että kaiken olisi oltava oikein eikä siitäkään, että on itse eri mieltä ja se on tuotava julki. Tietenkin lukijalla on oikeus saada selvää tekstiä, joka ohjaa häntä joko käyttäytymään kunnolla, asentamaan palovaroittimen oikein tai menemään yhdistyksen tilausajobussin lähtöpaikalle ajoissa. Yhä enemmän on tullut tarpeelliseksi julistaa omia mielipiteitä sosiaalisessa mediassa, ottaa kantaa toisten kirjoituksiin - kun on omasta mielestään oikeassa enemmän kuin alkuperäinen kirjoittaja, on niin taivaallisen totisen tärkeää antaa palaute - minä tiedän, minä osaan tämän paremmmin - ja minä olen oikeassa. Keskusteluista voi tulla aivan uskomattomia, mutta eihän niitä tarvitse lukea yöllä pimeässä puhelimen näytöltä. 

Olen kirjoittanut kolumneja, joissa hehkutin esimerkiksi maallemuuttoani. Nyt huomaan olevani onnessani täällä kaupungissa, ja tuon sen julki teksteissäni. Jos ei elämä muutu koskaan, ei ehkä tarvitse mitään sanoakaan. Voi leipoa pullaa ja saada vaihtelua kardemumman määrästä. Tai en minä tiedä. Minä olen muuttanut niin monta kertaa, tehnyt niin monessa paikassa töitä ja elänyt elämääni kuitenkin tällä turkulaisen totisuudella, olinpa Lappeenrannassa tai Rovaniemellä. 

Aina olen kirjoittanut. Viimeisessä muutossa löysin taas mukana kulkeneita tekstejä, paperilla siis. Kouluaikaiset päiväkirjat vilkaisin läpi ennen muuttoa, enkä löytänyt niistä mitään ainutlaatuista muistettavaa tai jaettavaa. Revin paperia vailla haikeutta. Pari kesää minulla meni siihenkin, kun mökillä luin ystävien kirjeitä ja revin niitäkin. Sukupolveni ihmiset kirjoittivat vielä kynällä tai kirjoituskoneella. Muistot, joita ne herättivät, ovat välillä aika herkkiäkin, ja kun maailma on muuttunut, myös hiukan huvittavia. 

Saattaa olla, että olen kuvitellut kirjoittavani itse kirjan, joka on muuta kuin oppikirja. Näin ei ole tapahtunut. Ei ole niitä kaikkia kykyjä, joita tarvitaan, Luen silti vahingossa muiden kirjoittamia, joita ei olisi tarvinnut julkaista - siis jostain syystä rima on kustantajalla ollut alhaalla, Jos edessäni nyt olisi sellainen kirja - luin yhden kyllä joulunaikaan - en kuitenkaan alkaisi arvostella sitä tässä. Miksi pilata jonkun toisen ilo? Kai ne huonotkin kirjat myös jotain tuottavat - kirjoittajalle ja kustantajalle. 

Pyydetty lehtijuttu on aina haaste. 

Uudessa kodissa osa 3

Yöllä olen hereillä yksin, toinen nukkuu. Kävelimme iltapäivällä lenkin lumisessa maisemassa, Aurajoen rantaa, Katariinan kirkon ympäri, liukumäkeä... mutta tasaisesti liukumatta, ihan turvallisesti. Maisemat ovat edelleen sekä tuttuja että uusia. Korona-aika ahdistaa, voiko muuta olettaa... ? Kävely on yksi keino selvitä. Saa liikuntaa, ei tarvitse maskia kävelyteillä, ei tarvitse nähdä ihmisiä kuin kauempaa.. kun meitä on kaksi, me voimme puhua, miettiä reittiä, etsiä teitä ja polkuja. Yo-kylän vanhat ja uudet talot tunnemme jo, kaikkein uusimman rakentamista olemme seuranneet neljä kuukautta. Kuin olisi jossain ihmemaassa, eläkeläisenä opiskelija-asuntoalueen keskellä. Joskus lapseni asuivat täällä, talot olen paikallistanut. Muistan mitä koiria heillä oli silloin. Kuljetin koiraa pitkin joen rantapolkua. 

Syntymäpäivä oli tänä vuonna hiukan huomaamattomampi kun oletin. Ei vieraita - paitsi silloin kun koronatilanne oli joulukuun alkupuolella parempi kuin nyt. Nyt vaan ollaan - kävellään, pitempää Koroisten lenkkiä tai lyhyempää näissä maisemissa. Mökille meno mielessä. Saisi nähdä meren, saisi saunoa puilla lämmitettävässä saunassa. Tekemistäkin on, ainahan on jossain liikaa tavaraa - poiskuljetettavaa. Mutta talviset tekemiset riippuvat säästä... onko pakkasta, pyryä, vesisadetta vai kuulas taivas ja kuutamo. Mennään katsomaan.  

Uudessa kodissa osa 2

Toinen Turku-kauteni alkoi, kun pääsin opiskelemaan. Tamäkin kausi kesti noin kuusi vuotta, ja koska se oli kotoa irtautumista, tutkinnon ja ammatin hankkimista - tavoitteellista toimintaa,  ja varsinkin opiskelijaelämää hyvänä ajankohtana, se oli aika tärkeä jakso.  Opintotukijärjestelmä tuli silloin. Valtio takasi opintolainan, jota sain maksimimäärän kuutena vuonna. No sen maksamiseen meni sitten tietysti kaksitoista vuotta, mutta vasta pari vuotta valmistumisen jälkeen, jolloin sen erät eivät olleet mitään ylivoimaisia. Töitä oli joskin pätkittäin.

Opiskelualani on edelleen hyvä ja edelleen lähtisin lukemaan kemiaa, jos kysyttäisiin. Halusin aineen ytimeen, halusin ymmärtää rakenteita ja reaktioita, tehdä labrassa töitä ja saada aikaan jotain... miten se ura sitten meni? No osittain meni selittäessä opiskelijoille, että kemia on mielenkiintoista ja kivaa, koska  ... jne. 

Nyt on opiskelusta aikaa jo vuosikymmeniä. Turussa katsellaan vanhoja laitosrakennuksia ihmetellen - tuo oli joskus uusi, nyt se on jo kulahtanut, unohdettu, poissa käytöstä. Kaikkea uutta käyttöä en edes tiedä, mutta ymmärrän hyvin, että varsinkin laboratorioissa aika on ajanut vanhojen tilojen ohi, tehokkuus, turvallisuus ja tiede ajavat ohi, kaikessa. Mitään suurta haikeutta en tunne, katselen vain ja kuljen vanhoja reittejä. Kemistklubbenin ohi kotoa kaupungille, joenrantaa ja vanhoja kivettyjä katuja. tuomiokirkon kello lyö samoin kuin ennen. Joulukuusi on pystytetty ja valaistu. 

Yo-kylän nurkilta keskustaan on monta reittiä. Kuljetaan tahallaan joka kerta eri reittiä, yliopistoalueen halki, Hämeenkadun kautta, rantaa pitkin useimmin, toista puolta jokea myös.

Uusi rakennus Aurea käytiin katsomassa vartavasten. Kuulin siitä vanhojen opiskelukaverien tapaamisessa. Sen rakentaminen oli ohittanut tietoisuuteni näinä vuosina, kun asuin maalla ja kuitenkin kuuntelin Turun uutisia. Upea rakennus... ja uusi tapa toimia, kaksi yliopistoa yhteistyössä. 

Turusta lähdin aikoinaan kesätöihin Espooseen ensin, sijaisuutta tekemään pohjoiseen syksyllä. Ura oli sitten muuta kuin opiskellessa oli kuvitellut. Mutta opiskelaika on omanlaisensa tiivis kokonaisuus - kaikki piti suorittaa, jotta sai tutkinnon. Ei kovin suurta valinnanvaraa silloin, meidän tiedekunnassamme. Elämää opeteltiin siinä sivussa, ja monta vuotta meni. Enkä voinut kuvitella, että työelämää on sitten niin pitkä aika. Ja nyt - takaisin Turussa....