Niin menee kesä ja syksy ja tulee talvi - on sitten lunta tai ei. Tulee pimeys. Kun kävelee peltotiellä, ei kuulu kuin hiljaisuus ja korkeintaan omien korvien kohina. Tai verenkierron, tietää siis elävänsä. toisin kuin aina somessa. Juuttuminen ruutuihin on sallittua. Läppäri ja puhelin, aina käsissä, aina edessä, tietoisesti ne on ravisteltava pois joskus ja tartuttava hommiin. Pimeässä ei voi haravoida, ja kun päivät lyhenevät vielä, saa sisällä sytyttää valot, joissa ei kuitenkaan näe kunnolla lukea tai edes siivota, sillä talviaikaa varten ei mökkiä ole varsinaisesti varusteltu, Päre seinään, tuikku pataan, kynttilöitä kuistille - me unohduimme tänne.
Koira kuoli. Koiraa ei enää ole. Viimeinen kesä loppui silityksiin sinisellä sohvalla, ja nyt pimeyden aikaan alkaa kaipaus uudelleen. Se oli hyvä koira. Yleensä perhekoirat ovat hyviä, koska ne kuuluvat perheeseen - niihin suhtaudutaan sillä lailla hellästi, Nekin suhtautuvat hellästi läheisiin ihmisiinsä, ja se on koiran elämän kannalta hiukan ongelmallistakin. Kun on aika päättää luopumisesta, siis jos ei tapahdu jotain dramaattista. Nyt me olemme mökillä kahden, lapset maailmalla, muuttolinnut lentäneet pois, piha haravoitu ja verkot otettu ylös merestä.
Mutta metsä. Se suomalaisen metsä, ne puut, syksyn sienet, jäiset suppilovahverot. Kulkeminen kallioilla, saniaisten seassa, sammalen keskellä, polkuja pitkin ja kaatuneita puunrunkoja ylittäen. Lapsena kuljin jos samassa metsässä, ja muissakin metsissä, isän kanssa. Me vain kuljimme ja isä kertoi asioita, opetti lintujen nimiä, opetti tunnistamaan kasveja. Jostain syystä äiti ei paljon kulkenut mukana, mutta jos kulki, meillä saattoi olla eväskori mukana. Sisko myös, ja lapsuuden koirat, ja me muistamme hiukan eri lailla joitakin asioita. Mutta metsä - se on edelleen tärkeä kummallekin. Suomessa, suomalaisille.
Siksi maitopurkissakin lukee, että pakkaus on kokonaan puusta. Kartongin päällä mäntyöljystä tehty päällyste. Hienoa, olisinpa itse kehittänyt jotain todellista - kulutustuotteisiin, tehdasaikoinani. Pystyn hyvin kuvittelemaan nekin tilanteet, kun olin haalareissa suojalasit päässä tehtaassa töissä, waude. Iän tuoma nostalgia on ihanaa, mutta ketä muuta se kiinnostaisi kuin itseä - silti vastasin johonkin höpölehden kyselyyn netissä, mitä ammatissani on tarvittu ja mitä ei. Ja käytin nimimerkkiä, koska vakavasti otettavana ihmisenä olisin kirjoittanut siistimmin.
Osaset ja palaset. Koti ja mökki, meri, ranta, pihat. Korjattavat katot, vaihdettavat suodattimet, pinottavat puut. On paljon ihan konkreettista, mitä pitää tehdä. Unelmille saa silti ottaa aikaa, saa kuvitella pois ja kauas, kaupunkien kaduille, taidemuseoihin. Helsingin valot näin ja koin viime viikolla, paluu pimeään oli silti turvallista. Täällä kuitenkin hurisee lämpöpumppu ja tiskikone, pöydällä on postitettavia kirjoja. Eipä nyt juuri tarvitse lähteä edes uimaan. Halliuimapuku kuivuu tuolin selkänojalla, kirja odottaa lukemista toisen huoneen sängyllä, kamina odottaa puita ja minä talvipäivän seisausta.
