Tämä on ihanaa, tytär ja lapsenlapsi samassa talossa - ei tarvitse hermoilla siitä, miten he voivat siellä koronan aikaisessa Keski-Euroopassa, koska pääsevät tulemaan Suomeen ja koska minä matkustamaan heidän luokseen.... Alakerran asuntoa on raivattu ja kalustettu. On sekaisin vanhaa ja uutta, nostalgiaa ja piristystä. Hommia riittää vielä ja perheen isäkin on vasta tulossa. Kaapeissa on eri kirjoja kuin ennen, huonekaluissa on kirjavuutta ja mukavuuden hakemista.
Koira kulkee ympäri taloa ja heiluttaa häntäänsä. Sillä on omat persoonalliset tapansa, jotka joka koiran kohdalla tuntuvat erityisiltä. Ja koska juuri tämä koira on löytökoira, uuden kodin saanut ja perheeseen asettunut, on sillä edelleen omat salaisuutensa. Ainakin tuntuu siltä, että se on kiitollinen juuri tästä laumasta, johon se nyt kuuluu. Se omii kyllä keittiöiden tuolit ja hyppii pöydille, jos ei kielletä. Se ahmii lunta janoonsa, koska on ilmeisesti kärsinyt veden puutteesta aikaisemmassa elämässään. Tämä on ensimmäinen tuntemani hylätty löytökoira, enkä enää voisi hehkuttaa vain rotukoirien perään - niissä on omat taikansa ja vaivansa, kokemusta on ainakin kolmesta bokserista ja kolmesta bostoninterrieristä, kahdesta colliesta ja vielä yhdestä vähän onnettomasta pumistakin. Jos oma kulkemiseni koiraa taluttaessa olisi turvallista liukkaallakin kelillä, voisin kuljettaa tätä enemmänkin. Ja jos kellään ei olisi mitään allergiaoireita, voisi koiria olla ilona enemmänkin.
Toinen tyttärenkoira oli Suomessa joulunaikaan. Ihan pieni collien pentu, joka sai opetella elämää uuden perheensä kanssa pikkumökissä kivilattialla. Toki sillä oli kaikki mukavuudet, patja ja peittoja, leluja ja namuja. Pienen pennun kanssa aloittaminen on oma kasvatusprojektinsa. Suloisuuden kanssa kilpailevat näykkimis-, haukkumis- ja sotkemisinto. Ja kun uni tulee, et herätä pentua, koska vauvojen pitää saada unensa. Unista pentua katsellessa odotat sen heräävän, ja pennun riehuessa täysillä toivot sen väsyvän ja sammuvan....
Muistan tämän syklin talvelta 1977, kun saimme Kemjärvelle opettaja-asuntolaan bokserinpennun. Se tuli Oulussa kadulla vastaan äitikoiran omistajien kanssa. Pohjois-Suomessa ei lyhytkarvaisilla koirilla ole niin paljon kysyntää välttämättä. Santrasta tuli silloin perheenjäsen, joka koki koiranelämänsä aikana minun kanssani tusinan muuttoja, Suomea laidasta laitaan, jäi kuviin ja muistoihin.
Koiraa paijatessani mietin silloin, voiko lasta rakastaa yhtä paljon kuin koiraa - ja voiko koira jäädä huomiotta, kun vauva tulee. Hyvin meni silloin, lapset ja koirat ovat olleet arvoisiaan perheenjäseniä - tietenkin ihmiset ovat ihan eri asia kuin koirat, koirakakarat, koiralemmikit ja koiravanhukset.
Kylätiellä kulkeva naapuri sanoi kerran, että yleisin koirarotu on tyttärenkoira.Olen havainnut tämän pitävän paikkansa. Koirat ajautuvat isoäideille .... jotka rakastavat niitä lastensa sijasta ja puolesta, jos lapset eivät niitä syystä tai toisesta pysty pitämään. Tytöt kai koiranpentuja eniten vaativat. Olihan meilläkin koiria, kun olin lapsi. En muista suoranaisia vaatimuksia. Muistan vain jännittävän pienen bokserinpennun, karvalankamaton ja vanhan Braunin radion. Kuuntelin bokserin kanssa matolla sohvapöydän alla Lauantain toivottuja levyjä koulun jälkeen, lauantaisin siis. Ja Beatleseja.
Nyt minun lapsenlapseni puhuu pehmeää kieltä koiralle, vie sitä ulos kävelylle, komentelee, silittelee, halaa ja vetää pois hangesta lunta syömästä. - Toisen tyttären koira kasvaa edelleen Keski-Euroopassa ja minä saan kuvia ja videoita. Pentuparka on kerran jo säikäyttänyt emäntänsä mentyään virtaavan joen rannalla liian syvälle.... Näiden koirien ensitapaaminen toi joulunaikaan vipinää, iloa, tuuletusta hiljaiseen vuoteen, jolloin ei nyt pääse ihan minne vaan.
Onnistuinko kuitenkin kirjoittamaan teksin ilman sitä k:lla alkavaa sanaa, joka lamaannuttaa menomme ja on jo vuoden kohta määrittänyt tekemisiämme, tai menemättä jättämisiämme? En onnistunut! Se sana oli ekassa kappaleessa,
