Lumi, Meri, Pomo ja Pikkumusta, Maxista vain muisto

Pääministeri ja ne muut saisivat nyt siirtää joulua kuukaudella, kun on niin valkoista. Minulle kyllä sopii pyöräilykelpoinen joulu. Moni vaan haikailee valkoisen joulun perään, vaikka pimeyden keskellä kynttilät parhaiten erottuvat. Olemme neljän koiran lapsenvahteina. Lumi ja Meri ovat huomaamattomampia kuin nuo snautserit, jotka osaavat haukkua ja ottavat pulttia milloin mistäkin kuten siitä, että koirilla on nälkä, koirat eivät pääse ulos tai joku saattaa olla oven takana....

Pomo on isompi musta ja Pikkumusta on tietysti pienempi, kiipeilivät meidän sänkyyn aamulla. Ollaan suosittuja kun oikeat emännät ovat Lapissa. Ei niillä paljon tottelemisen halua ole, mutta ihan symppiksiä ovat silti.

Koiratta eläminen on helppoa. Ei vetoavia katseita, rapisevia tassuja, karvoja, kuolaa, vinkunaa, kaatuneita ruokapurkkeja, viiksistä valuvaa vettä lattialla... eikä ketään rapsutettavaa, ymmärtäjää, kävelyttäjää, leikkijää. Niin sitten voi alkaa tehdä mieli omaa koiraa, kuitenkin. 

Meidän Max oli paras koira. Eli pisimpään kaikista vanhoista koirista, oli aina mukana, katsoi pallosilmillään ja ymmärsi kaiken. Totteli varsinkin Annaa, voitti pokaaleja agilitykisoista, röhnötti, puhisi, korisi, makasi, juoksi, valtasi sohvat ja otti herkkuja pöydältä (joskus)... pissi kukkamaljakkoon pöydällä (joskus) , merkkasi muovikasseja lattialla ja kirjahyllyn nurkkia. Jos bokserien jälkiä oli puolentoista metrin korkeudella seinässä (kuolaa), niin Maxin jäljiltä oli ruostuneita Lundian hyllyjen päätykiinnikkeitä... vuosia Maxin jälkeen. 

Niinpä nyt tuota snautseri-tipsu-porukkaa paimentaessa tulee sekä Maxin suuret viisaudet mieleen että kaikenlainen koiranpidon hankaluus. Ehkä nukun taas paremmin, kun pääsen koiranhoitotalosta omaan kotiin, eikä kukaan rapsutassu kuljeskele pitkin yötä...

Saisinko talven, kiitos

Ajoimme pohjoiseen auringonpaisteessa, itäistä reittiä. Salosta Lappeenrannan ja Joensuun kautta Posiolle. Pitkän pimeän syksyn jälkeen tuntui talvelta. Autossa uudet nastarenkaat, lämmitinpiuhat riittävän pitkät ja takapenkillä vanha pilkkihaalari. Kylmyys alkoi Kajaanissa. Etsimme ruokapaikkaa, tytöt Saija ja Anna löysivät pizzerian, Jussi ja minä pienen kahvilan, kuumaa lohikeittoa ja leivoksia. Auto odotti kiltisti kadun varressa. Kuusamoa kohti lumi lisääntyi ja ilma kylmeni.

Posiolla katseltiin onko tarpeeksi lunta ja latuja. Annan suunnitelma lähteä heti aamulla ladulle onnistui. Auto viuvasi, kun sen starttasi. Vedin villaisen kypärämyssyn suun ja nenän eteen ja lähdin kävelemään Pappilantietä. Seurasin koirien jälkiä, silmälasit huurtuivat. Kun otin  ne pois, en nähnyt enää kuin valkoista tasaista pintaa maassa, Jäljet katosivat. Tulin takaisin - toppahousut, toppatakki, Sievin uudet talvikengät, kahdet vanttuut ja vanha tuttu tie pelastivat minut. Pakkasta 27 astetta, siis se kaivattu talvi, jota haikailtiin koko syksy mökillä...

Kävelyni oli koko pohjoisen retken pisin. Anna ja Saija sen sijaan hiihtivät Pyhä-Luoston alueella joka päivä. Saijalle vuokrattiin sukset, Anna oli tuonut omansa Sveitsistä. Katseltiin aamuisin reitit, Tytöt tekivät eväät ja vetivät pakkasvarusteet päälle. Me veimme heidät ladun alkuun Pyhän keskustaan ja päivystimme puhelinta, mistä heidät haetaan...

Hiihtäjätytöt Pyhällä