Levotonta kuljeskelua tontilla

Mies on merellä katsomassa tuleeko verkosta kalaa. Itäneet ruokaperunat odottavat  muokkaamattoman kasvimaapläntin reunalla muovikassissa, että joku tarttuisi toimeen. Se joku olen minä, jolla tänään on kuitenkin muuta ajattelemista. Olen rauhallinen mutta levoton, tunnen luottamusta ja olen ajatuksissani ihan muualla kuin täällä mökillä. Katselen sinitiaisen lentoa pönttöön ruokkimaan poikasiaan ja ajattelen omia poikasiani, eli tyttösiäni. Äitinä olo, kaiken ydin.

Kuljen mökistä toiseen ja kuljetan tiskejä, siivousvälineitä, jauhoja ja hiivaa. Aion leipoa sämpylöitä. Jos ihan paljon hermostun, on parasta alkaa leikata matonkuteita. Mutta se ei ole sinänsä tarpeellista, sillä kudonta on edelleen rajoitettua, Matot tyttöjen luona ovat paikoillaan eikä uusia ole tällä hetkellä tilauksessa. Inspiraatio seuraaviiin minulla on jo. Arkinen niin sanottu puuhastelu on kai terveellistä, jos on huolissaan. Kuljen rantaan, katson merta, haistelen tuulta, aurinko kirkastaa taivaan. Suomen kevätkesä, männynrungot ja koivunlehdet....pienet ruusupuskat kasvavat joka yö. Ne ovat pikkumökin pohjoisella puolella, joka kesä yrittävät nousta, mutta pieniksi jäävät. Niiden tarkkailu on kuitenkin helppoa, kun ne kasvavat hiekkakentällä, meidän aavikolla.

Kävin välillä laiturilla istumassa, katselemassa merta. Lintuliikenne on hiljaisempaa kuin aamulla, jolloin ohi lensi joutsenia, hanhia, lokkeja aina ja ui telkkiä ja sorsia. Sämpylätaikinani alkaa olla valmis. Porkkanaraastetta, hiivaleipäjauhoja, pellavansiemenrouhetta, maissijauhoa, kaurahiutaleita .... vettä, hiivaa, hunajaa, suolaa ja vähän voisulaa. Ihan jees, mutta tämä on vain terapiaa itselleni. 

Äitinä olemisen jatkumo on tärkein tehtävä, niinhän se on. Lapset ovat äidille tärkeämpiä kuin äiti lapsille. No pienenä äidin tai vastaavan läsnäolo on tietysti edellytys yleensä pärjäämiselle. Kun sitten eväät on annettu ja tyttöset maailmalla, äiti voi hifistellä ja huolestua, olla periatteessa aina saatavilla kaikin medioin ja toisaalta olla hiljaa kauempana ja joskus varoa puuttumistaan, sanomisiaan, välillä kaipuun syövereissä ja välillä oikeasti itsekin omasta elämästään nauttien. Liioittelua kaikki, ja toisaalta liioittelua saa olla, minulle ne ovat mun lapset, mun pienet tytöt, joita sitten saan taas nähdä, kun tämä korona-aika on ohi tai ainakin rajoituksin uskaltaa matkustaa. 

Minä seuraan heitä ajatuksissani, enkä voi sille mitään. Pystyn toki olemaan muutaman päivän tietämättä, missä he ovat ja kenen kanssa. Heille on oletusarvo, että äiti on mökillä, ja oletusarvo pitää paikkansa. Usein. Lähetellään sitten postikortteja jos ollaan muualla - eikun viestitellään verkossa kuvin ja tekstein. .

Kun olen huolissani. Niin, siinä kysymys. Ollako huolestumatta? Ei onnistu. Mutta nyt voisin taas rauhoittua hetkeksi ja jatkaa näitä pikku touhujani. Lakaista ja pestä makuuhuoneen lattian. Mutta jos kuitenkin se taikina ensin muotoituisi sämpylöiksi ja hyppäisi uuniin. 

Niinhän siinä kävi, että ne nousivat ja hyppäsivät. Hiukan matalia taitaa niistä tulla, sillä kohoaminen tapahtui vaakasuuntaan pellillä. Nyt sämpylät ovat uunissa, päällään seesaminsiemeniä. 

Ja puolenpäivän aika Suomessa. Aurinko korkealla, kesän tuntu. Hommat jatkuvat, keskityn milloin mihinkin asiaan, kuljetan, lakaisen, pyyhin. Ei saa unohtaa uunia.... hälytys päällä 10 minuuttia. Vanha munakello toimii, se on ostettu Rovaniemeltä vuonna 1984. Jostain syystä ihminen muistaa joitakin asioita - yksinkertaisia ostoksiakin - paremmin kuin toisia. Muistot liittyvät samalla ihmissuhteisiin, kuten kuka osti, miksi ja missä. Jatkan tässä vaan hermoilua ja olen rauhallinen samalla. Juteltiin miehen kanssa terassilla, Luettiin koronarajoituksista, ei kannata matkustaa - tai ei suositella, ja jos matkustaa, on ohjeita. Meillä on tavallinen välimatka aika lyhyt, käveltävissä. Siis mökkimatka. Kiihdyttää ei kannata, kuopat mökkitiellä hillitsevät menoa. 

Nyt tuli soitto, jota koko ajan odotin. Leikkaus on ohi ja hyvin meni. Todella helpottanut olo. Tämä on pääasia. Ihanaa. 

Ja me sämpylät, terapiasämpylät. Otin ne ensin uunista liian aikaisin. Taikinaisia sisältä, halkaisin osan niistä ja pistin  uuniin korputtumaan. Tuli soitto - ja helpotuksen tunteesta puhuttiin vävyn kanssa niin kauan, että uunissa oli sitten aika mustia korppuja. 

Mustien korppujen tehtävä oli tärkeä. Nyt alan taas olla nahkani sisällä enkä kuin läpinäkyvässä muovikuplassa. Meri kimaltaa kauniimmin. Vähemmän tärkeät kotoisat puuhailuni jatkuvat, voisin vaikka keittää kahvit. 

Muutoksia rajoituksiin

Koivussa lehdet, kylä herää kevääseen

Kansalaisopiston viikkoja suljetussa kudonnassa saa nyt tehdä keskeneräiset työt valmiiksi. 

Kevätesikot mökillä

Ja niin kevät joutui jo taas huomaamattaan
saapui vihreys vaaleus kirkkaus kukkaset.
Oudonpuoleinen kevät, ei mitään kokouksia, matkoja, tärkeitä tapaamisia, ei halauksia eikä kohtaamisia - saa kerrankin olla rauhassa. Jos sen niin ottaa. Edelleen voi jatkaa omaa tuttua eristäytymistään, vaikka joistakin rajoituksista saa luopua.
Ravintolat avautuvat pian. Minne menisi, mitä keksisi, mitä tekisi mieli? No ei mitään, tässä juuri nyt. Ehkä ihminen  vielä palautuu jollekin tasolle sosiaalisuutta, en tosin ole varma. Kudonnassakin saa olla yhtaikaa korkeintaan kaksi samassa tilassa.

On helpompi katsella esikoita mökin pihalla, seurata telkän pesimistä pöntössä ja käydä verkolla.

Suomalaisuus - vaikka mennä kylmään veteen uimaan. Niin tekivät jälkeläiseni Hollannissa, näin tänään kuvan.....

Luovaa kirjoittamista kurssilla taas

Piti valita esine pöydälle ja kirjoittaa siitä. Esineen keksin, mutta unohdin mökille. Niinpä sain mieheltä valokuvan, jossa oli aito vanha vastaava esine hänen lapsuudestaan. Kun taas ajattelin, että eihän tämä käy, niin hyvin kävi kuitenkin. Ensimmäinen osa tehtävästä oli esineen kuvaus. Toisessa osassa piti kertoa, miten esine oli päätynyt pöydälleni. Kolmas osa oli kirjoittaa esineestä minä-muodossa. Kun on alkuun päässyt, niin antaa mennä vaan -periaatteella syntyi seuraava teksti: 

Minä olen hyvänmuotoinen käyttöesine, joka olen tehnyt tehtäväni. Minut on valmistettu käsin luonnon raaka-aineesta. Raaka-aineeni on kasvanut metsässä, tässä rannan lähellä. Puu kasvoi kymmeniä vuosia, kunnes veneenrakentaja kaatoi puita ylhäältä metsästä, toi ne sahalle, sahasi laudoiksi, määrämittoihin. Jostakin rungon jämäpalasta hän teki minut. Hän taikoi muotoni esiin myöhempää käyttötarkoitustani varten. Olen kaunis, olen osa luontoa, olen toimiva ja tarpeellinen. Ilman minua voisi veneessä oleva vesi hukuttaa veneen ja ihmiset. 

Katosin käytöstä vuosikymmenien myötä. Uusilla tulokkailla on ominaisuuksinaan värit ja keveys. Teollinen valmistus lähtee raakaöljyn löytämisestä ja sen jalostamisesta polttoaineiksi ja petrokemian kautta muoviesineiksi. Nykyminä olisi siis todennäköisesti oranssi. 

Minä olen silti aito ja käsittelemätön mutta kestävä. Olen toiminut tehtävässäni ihmisten pelastajana kolmekymmentä vuotta, kun muita välineitä ei ollut. 

Ei hätää, toimin hyvin. Olin myös lapsella leikkivälineenä rannalla, mistä on pieni mustavalkoinen valokuva.  Sain siirtää veden lisäksi hiekkaa, olin ylpeä tästäkin toimestani. Lapsi kasvoi, alkoi kaataa puita, sahata niitä, muotoilla niistä kauniita veneitä perinteisin menetelmin ja uusin ideoin. Puu oli tarpeen edelleen, vaikka minun kaltaiseni esineet tehtiinkin muovista. Meren rannan muistot elävät, kun kuvaa katsoo. Lapsen, veneen ja minun takanani ovat valkoiset poutapilvet. Ystävälliset matalat aallot pyyhkivät lapsen jalkoja, takana näkyy vene, siinä on yksi aikuinen ja toinen lapsi valmiina hyppäämään rannalle. Suomen kesä, meidän meri. 

Luovan kirjoittamisen kurssilta

Pääsin mukaan John Nurmisen säätiön järjestämälle Luovan kirjoittamisen kurssille, työkaluna Zoom. Olen aina vain kirjoittanut - en ole koskaan käynyt kursseja kirjoittamisesta, paitsi no joo, journalistiikan peruskurssin kesäyliopistossa ja äidinkielen kurssit pedagogisen pätevöitymisen myötä. Nyt innostuin kolmesta kerrasta etäopetusta, kun aiheena oli Minä ja meri. Kirjoitin tavalliseen muisti-/päiväkirjaani, kuulakärkikynällä, ohjaajan antamasta aiheesta ja inspiraatiosta annetun ajan. Tuotin tekstiä, kuten aina tuotan tekstiä. Oli yllättävän vapaata, mukavaa, aito tunnelma, oma mielikuvitus - ja tuli omaa tyyliä tietenkin, ja mieleen tuli todella muistoja merestä. Etukäteen en ollut suunnitellut mitään, koska enhän tiennyt mitä olisi tulossa. Silti pyörin mielessäni meren rannoilla jo viikon pari ennen kurssia. 

Harjoitus 1 / valitse kuva ja kirjoita siitä. Valitsin laiturin kuvan. 

Tämä on kuin minun laiturini, sillalla kaisloja. Silta sortuu myrskyssä, se korjataan, hajoaa uudelleen, putoaa mereen......Otamme aurinkoa laiturilla, kalastamme, lähdemme siitä veneellä laskemaan verkkoa. Nyt on korona-aika ja se muuttaa tekemistä - se jättää ihmisen laiturille, ihmettelemään. ei voi lähteä, ei voi nähdä muita, ei pääse muitten luo...ja juttu jatkui. 

Harjoitus 2 / paikka jossa kirjoitan

Huoneessa jossa on tilaa ja kolmeen suuntaan ikkunat, se on minun omani, siellä istun vanhan pöydän ääressä punaisella pinnatuolilla edessäni kannettava tietokone... muut ovat toisessa rakennuksissa tai ulkona. Laiturilla, rannassa, keinussa. Lämpöpumppu hurisee..ja niin jatkui tämäkin, vaikka siitä olen jo kirjoittanut toiseen mediaan aikaisemmin julkaistun tekstin. 

Harjoitus 3 / aika: minä ja meri

Mieleen tuli eri paikkoja eri aikoina, eri merenrannoilla, eri kaupungeissa. Erilaiset tunnelmat. Sitten valitsin yhden, josta kirjoitin enemmän. Mieleeni tulivat Färsaaret 1989, Marseilles 2006, Blåvand 1999  sekä monena muuna kesänä ja Kökar, lapsuudessa. Valitsin näistä yhden ja siksi valikoitui Kökar ja vuosi 1962. Upposin maisemiin, tunnelmiin, meren tuoksuun ja muistin ihmiset, ruotsin kielen, saariston syvän meren ja meren värin ja kirjoitin niistä. En ollut kirjoittanut aikaisemmin, mutta katsonut ajalta mustavalkoisia valokuvia vanhasta albumista, kun minä olin lapsi ja vanhempien mukana matkalla.

Kaikista harjoituksista tuli niin pitkiä kuin ehdin kirjoittaa. Kirjoitan ne vielä uudelleen, osalistun sitten kilpailuun tai en. Kurssin idea on kiva: pääsee omaan tajunnanvirtaan, mutta on rajat, aihe ja paikka ja rajoitettu aika kirjoittaa. 

Ensi kerraksi on etsittävä - mietittävä esine, muisto joka liittyy mereen. Ei aavistustakaan vielä, saan miettiä tätä viikon, ihanaa.