Levotonta kuljeskelua tontilla

Mies on merellä katsomassa tuleeko verkosta kalaa. Itäneet ruokaperunat odottavat  muokkaamattoman kasvimaapläntin reunalla muovikassissa, että joku tarttuisi toimeen. Se joku olen minä, jolla tänään on kuitenkin muuta ajattelemista. Olen rauhallinen mutta levoton, tunnen luottamusta ja olen ajatuksissani ihan muualla kuin täällä mökillä. Katselen sinitiaisen lentoa pönttöön ruokkimaan poikasiaan ja ajattelen omia poikasiani, eli tyttösiäni. Äitinä olo, kaiken ydin.

Kuljen mökistä toiseen ja kuljetan tiskejä, siivousvälineitä, jauhoja ja hiivaa. Aion leipoa sämpylöitä. Jos ihan paljon hermostun, on parasta alkaa leikata matonkuteita. Mutta se ei ole sinänsä tarpeellista, sillä kudonta on edelleen rajoitettua, Matot tyttöjen luona ovat paikoillaan eikä uusia ole tällä hetkellä tilauksessa. Inspiraatio seuraaviiin minulla on jo. Arkinen niin sanottu puuhastelu on kai terveellistä, jos on huolissaan. Kuljen rantaan, katson merta, haistelen tuulta, aurinko kirkastaa taivaan. Suomen kevätkesä, männynrungot ja koivunlehdet....pienet ruusupuskat kasvavat joka yö. Ne ovat pikkumökin pohjoisella puolella, joka kesä yrittävät nousta, mutta pieniksi jäävät. Niiden tarkkailu on kuitenkin helppoa, kun ne kasvavat hiekkakentällä, meidän aavikolla.

Kävin välillä laiturilla istumassa, katselemassa merta. Lintuliikenne on hiljaisempaa kuin aamulla, jolloin ohi lensi joutsenia, hanhia, lokkeja aina ja ui telkkiä ja sorsia. Sämpylätaikinani alkaa olla valmis. Porkkanaraastetta, hiivaleipäjauhoja, pellavansiemenrouhetta, maissijauhoa, kaurahiutaleita .... vettä, hiivaa, hunajaa, suolaa ja vähän voisulaa. Ihan jees, mutta tämä on vain terapiaa itselleni. 

Äitinä olemisen jatkumo on tärkein tehtävä, niinhän se on. Lapset ovat äidille tärkeämpiä kuin äiti lapsille. No pienenä äidin tai vastaavan läsnäolo on tietysti edellytys yleensä pärjäämiselle. Kun sitten eväät on annettu ja tyttöset maailmalla, äiti voi hifistellä ja huolestua, olla periatteessa aina saatavilla kaikin medioin ja toisaalta olla hiljaa kauempana ja joskus varoa puuttumistaan, sanomisiaan, välillä kaipuun syövereissä ja välillä oikeasti itsekin omasta elämästään nauttien. Liioittelua kaikki, ja toisaalta liioittelua saa olla, minulle ne ovat mun lapset, mun pienet tytöt, joita sitten saan taas nähdä, kun tämä korona-aika on ohi tai ainakin rajoituksin uskaltaa matkustaa. 

Minä seuraan heitä ajatuksissani, enkä voi sille mitään. Pystyn toki olemaan muutaman päivän tietämättä, missä he ovat ja kenen kanssa. Heille on oletusarvo, että äiti on mökillä, ja oletusarvo pitää paikkansa. Usein. Lähetellään sitten postikortteja jos ollaan muualla - eikun viestitellään verkossa kuvin ja tekstein. .

Kun olen huolissani. Niin, siinä kysymys. Ollako huolestumatta? Ei onnistu. Mutta nyt voisin taas rauhoittua hetkeksi ja jatkaa näitä pikku touhujani. Lakaista ja pestä makuuhuoneen lattian. Mutta jos kuitenkin se taikina ensin muotoituisi sämpylöiksi ja hyppäisi uuniin. 

Niinhän siinä kävi, että ne nousivat ja hyppäsivät. Hiukan matalia taitaa niistä tulla, sillä kohoaminen tapahtui vaakasuuntaan pellillä. Nyt sämpylät ovat uunissa, päällään seesaminsiemeniä. 

Ja puolenpäivän aika Suomessa. Aurinko korkealla, kesän tuntu. Hommat jatkuvat, keskityn milloin mihinkin asiaan, kuljetan, lakaisen, pyyhin. Ei saa unohtaa uunia.... hälytys päällä 10 minuuttia. Vanha munakello toimii, se on ostettu Rovaniemeltä vuonna 1984. Jostain syystä ihminen muistaa joitakin asioita - yksinkertaisia ostoksiakin - paremmin kuin toisia. Muistot liittyvät samalla ihmissuhteisiin, kuten kuka osti, miksi ja missä. Jatkan tässä vaan hermoilua ja olen rauhallinen samalla. Juteltiin miehen kanssa terassilla, Luettiin koronarajoituksista, ei kannata matkustaa - tai ei suositella, ja jos matkustaa, on ohjeita. Meillä on tavallinen välimatka aika lyhyt, käveltävissä. Siis mökkimatka. Kiihdyttää ei kannata, kuopat mökkitiellä hillitsevät menoa. 

Nyt tuli soitto, jota koko ajan odotin. Leikkaus on ohi ja hyvin meni. Todella helpottanut olo. Tämä on pääasia. Ihanaa. 

Ja me sämpylät, terapiasämpylät. Otin ne ensin uunista liian aikaisin. Taikinaisia sisältä, halkaisin osan niistä ja pistin  uuniin korputtumaan. Tuli soitto - ja helpotuksen tunteesta puhuttiin vävyn kanssa niin kauan, että uunissa oli sitten aika mustia korppuja. 

Mustien korppujen tehtävä oli tärkeä. Nyt alan taas olla nahkani sisällä enkä kuin läpinäkyvässä muovikuplassa. Meri kimaltaa kauniimmin. Vähemmän tärkeät kotoisat puuhailuni jatkuvat, voisin vaikka keittää kahvit.