Lumi, Meri, Pomo ja Pikkumusta, Maxista vain muisto

Pääministeri ja ne muut saisivat nyt siirtää joulua kuukaudella, kun on niin valkoista. Minulle kyllä sopii pyöräilykelpoinen joulu. Moni vaan haikailee valkoisen joulun perään, vaikka pimeyden keskellä kynttilät parhaiten erottuvat. Olemme neljän koiran lapsenvahteina. Lumi ja Meri ovat huomaamattomampia kuin nuo snautserit, jotka osaavat haukkua ja ottavat pulttia milloin mistäkin kuten siitä, että koirilla on nälkä, koirat eivät pääse ulos tai joku saattaa olla oven takana....

Pomo on isompi musta ja Pikkumusta on tietysti pienempi, kiipeilivät meidän sänkyyn aamulla. Ollaan suosittuja kun oikeat emännät ovat Lapissa. Ei niillä paljon tottelemisen halua ole, mutta ihan symppiksiä ovat silti.

Koiratta eläminen on helppoa. Ei vetoavia katseita, rapisevia tassuja, karvoja, kuolaa, vinkunaa, kaatuneita ruokapurkkeja, viiksistä valuvaa vettä lattialla... eikä ketään rapsutettavaa, ymmärtäjää, kävelyttäjää, leikkijää. Niin sitten voi alkaa tehdä mieli omaa koiraa, kuitenkin. 

Meidän Max oli paras koira. Eli pisimpään kaikista vanhoista koirista, oli aina mukana, katsoi pallosilmillään ja ymmärsi kaiken. Totteli varsinkin Annaa, voitti pokaaleja agilitykisoista, röhnötti, puhisi, korisi, makasi, juoksi, valtasi sohvat ja otti herkkuja pöydältä (joskus)... pissi kukkamaljakkoon pöydällä (joskus) , merkkasi muovikasseja lattialla ja kirjahyllyn nurkkia. Jos bokserien jälkiä oli puolentoista metrin korkeudella seinässä (kuolaa), niin Maxin jäljiltä oli ruostuneita Lundian hyllyjen päätykiinnikkeitä... vuosia Maxin jälkeen. 

Niinpä nyt tuota snautseri-tipsu-porukkaa paimentaessa tulee sekä Maxin suuret viisaudet mieleen että kaikenlainen koiranpidon hankaluus. Ehkä nukun taas paremmin, kun pääsen koiranhoitotalosta omaan kotiin, eikä kukaan rapsutassu kuljeskele pitkin yötä...