Joulukuun alku, aikaa on kulunut. Lauseita muodostuu päässäni, muttta ne eivät päädy blogiin eivätkä paperille. Pimeyden keskellä on aikaa ajatella, ajatukset vaan muuttuvat uniksi ja herätessä ihmettelyksi. Niin musta oli marraskuu ja joulukuussa jatkuu pimeys. Nukkumaan tekee mieli mennä aikaisin ja nousta tekee mieli vasta, kun pimeydessä näkyy pieni kajo ikkunan takaa.
Kaupallisesti tämä on hyvää aikaa sänkyjen ja sohvien myyjille, kirjastoille ja kirjakaupoille. Samoin lamppu- ja paristokauppiaille. Olen ostanut kaksi sänkyä ja yhden sohvan, mikä on minulle epätavallista. Siis huonekalujen osto. Nyt kun en kulje töihin, on aikaa katsella kotiaan, kokeilla missä istuu ja missä makaa, missä lukee ja missä nukkuu. Minne osuu hyvä valo, kuinka kirjaa voi pitää kädessä, musiikkia kuunnella. Välillä mikään valo ei ole liikaa, ja lankaa neulansilmään ei saisi, vaikka kaikki talon valot palaisivat. Aikaa voi toisaalta kuluttaa vanhojen joulukorttien lajitteluun ja selailuun. Osan lähetin Hollantiin lapsenlapsen kouluun. Ajattelin, että joulupukkikuvat suomalaisissa korteissa voivat laajentaa kulttuurintuntemusta.
Saa lukea. Pitää lukea, on halu lukea koko ajan. Kun kävin paikkakunnan kirjastossa kirjallisuuspiirissä, kaksi ihmistä kertoi lukeneensa kahdessa päivässä noin 900 sivun kirjan. Ei sitten muuta. Pimeys antaa luvan. Ja kun istuu ja lukee, päivä kuluu, maailmankuva laajenee, mutta saa olla rauhassa ulkoilmalta ja kulkemiselta. Joskus ihminen tarvitsee sellaista. En kylläkään nyt muista, mitkä olivat ne kirjat, joita ihmiset kertoivat lukeneensa. Ihmisetkään eivät ole kovin tuttuja. Ilmiö vaan on mielenkiintoinen. Jos on aikaa lukea kaksi kokonaista päivää, täytyy olla vapaa jostain muusta - kuten työnteosta.
Pimeydessä ei ole enää pakko kulkea mäkeä alas bussipysäkille, mikä on outoa. Mutta voiko ihmisen minuuteen kuulua oleellisena osana pysäkki, bussi ja kävely töihin... työ tietysti voi kuulua. Silti epäilen, että nuo kehykset - pysäkki meren rannalla ja toinen pysäkki kaupungissa työpaikan lähellä - ovat rajanneet päivät sopivasti työhön ja vapaa-aikaan. Nyt on vapaata, tyhjää, omaa aikaa kaikki. Miltä se tuntuu? No ei tyhjältä tietenkään, välillä ilahduttavalta, kun saa mennä tai olla menemättä. Joskus menen kutomaan mattoa ja viivyn kaksi tuntia kauemmin kuin olin ajatellut. Välillä päätän lähteä jonnekin kaupunkiin ja jätän väliin, sillä tekosyyllä, että en pimeässä jaksa lähteä. Ja mitä sitten? Kukaan ei välttämättä perään kysele, kukaan ei tarvitse, mistään ei myöhästy... nono, nyt menee kohta itsesäälin puolelle. Ja se vasta on naurettavaa.
Puna-armeijan kuoro ja Leningrad Cowboys laulavat Those were the days....
These are these days, my life in this darkness. Ei hullumpi juttu. Not so bad.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti