Viikonlopun tietotulvan, sosiaalisen elämän ja hyvän ystävän tapaamisen jälkeen oli eilinen ihan kaaosta. Myöhästyin aamulla bussista, myöhästyin tunneilta, myöhästyin iltapäivällä bussista ja vesijumpasta...ja reppu oli hukassa. Yksi opiskelija kysyi tunnilla, mikset tee itse videoita, kun sanoin, etten löydä hyvin suomenkielisiä... ja toinen kysyi matikantunnilla, miksi meillä on exceliä, vaikka on matikkaa... mutta nukkumaan ehdin ajoissa...
Niinpä tämä aamu oli täydellinen. Ihana aamukahvi, aikaa pakata rauhassa reppu, joka löytyi tietenkin ihan järkevästä paikasta. Pysäkillä linnunlaulua ja meri, aikaa odottaa bussia - ja autossa luin hyvää kirjaa yhden kertomuksen verran. Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus. Kertomuksissa on aina jokin odottamaton tapahtuma, joka muuttaa oletukset. Rauhallista kerrontaa, ympäristön ja ihmismielen kuvausta. Hyviä lauseita...taaas jää niitä miettimään, lukee kolme kertaa, mutta ei tietenkään enää muista tunnin päästä. Sain kirjan viikonloppuna lainaksi ystävältä, joka tietää minun olevan aika nopea lukija,. Nyt sitten olen myös tilannut yhden kirjan arvioitavaksi lehteen. - Jos se tulee pian, ehdin ennen deadlinea, ja olen todella kiinnostunut. Oivaltava oppiminen.
Muutenkin on kirjoitettavaa. Tietysti aiheista, jotka kiinnostavat. Kirjoitan, koska haluan kirjoittaa... päässä pyörii tekstejä - voiko niin sanoa? Onko teksti teksti vasta, kun se on paperilla - tai tietokoneella talletettuna tiedostona? Onko teksti kirjoitusta vain sisällöntuotantoa? Tuotanko jotain muille vai itselleni? Tuotanko iloa ihmisille vai ajattelemisten aihetta, jaanko tietoa? Kerronko muista ihmisistä haastattelujen jälkeen, paljastanko salaisuuksia? Annanko ajattelemisen aihetta? Joskus minulle on sanottu, että olen saanut jonkun nauramaan ja itkemään, enkä enää edes muista, mistä oli kysymys. Jostakin kolumnista kai. Kirjeitä kirjoittamalla olen ainakin saanut jonkun loukkaantumaan minuun, kun olen vain antanut tekstin tulla, pistänyt paperin kuoreen, liimannut postimerkin ja pudottanut kirjeen postilaatikkoon. Se on peruuttamatonta. toisin kuin nämä,. joista voi poistaa ja joihin voi lisätä mitä vain. aikaa on ainakin harkita, mutta onhan tietokonetekstikin lähetettynä sähköpostina jotain peruuttamatonta.
Kesä tulee. Kaivan taas esiin niitä vanhoja juttuja, saatuja kirjeitä. Kirjoitettuja, joista olen joskus ottanut kopion. Päiväkirjoja, vihkoja, lehtijuttuja, raportteja. Pitäiskö ihailla itseään vai huokaista: oliko pakko!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti