Neljäs viikko - lumisademaanantai

Piti lähteä mökiltä. Sataa lunta - poikkeus tähän talveen. Voihan täältä lähteä ja toivoa että päästään ajamaan mäet ylös ja alas..  lumiaura ei ehkä ole käynyt. 
Radiossa puhutaan ruoan hankinnasta ja suunnittelusta. Ilahduin, kun löysin saunamökin kaapista täyden pussillisen punaisia linssejä. Vanhan mökin kaapit ovat melko tyhjät, koska siellä ei nyt yövytä eikä olla. Vieraitakaan ei tule, siinä on ero aikaisempiin kevätviikonloppuihin. 
Kehitetään vaikka suppilovahveroista risotto. 
Tietenkään ei voi toivoa, että sataisi lunta tai että ei sataisi. Täytyy vain toivoa, että koronaepidemia talttuu. Ei voi toivoa, että pääsisi matkustamaan. Voi vain toivoa, että näkisi läheisensä, vaikka nyt päästäänkin keskustelemaan eri medioilla. Eikä voi toivoa, että pääsisi rajattomasti kauppoihin - kun ei edes tee mieli kuin jotain perusruokaa pari kertaa päivässä. Ei voi toivoa, että jaksaisi uida kilometrin kaksi kertaa viikossa, kun toivoo vain, että hallit joskus vielä aukeavat. 

Näitä toteutumattomia ja toivomattomia toiveita riittää paljon. Minä ainakin uskon, että elämä muuttuu erilaiseksi pysyvästi. Kulutushysteriaa ei voi jatkaa. Itsekkyyttä ei voi jatkaa samassa määrin kuin ennen, mutta se, mistä ei ole aavistusta, on eri sukupolvien asenteet toisiaan kohtaan sitten, kun tämä tämänkertainen pandemia on ohi ja ainakin osa rajoituksista poistettu. Menemmekö me alle 70-vuotiaat sitten useammin katsomaan meitä vanhempia? Tulevatko meidän omat perillisemme useammin katsomaan meitä? Haluavatko ihmiset jatkaa oman elintason nostamista - koko maailman eriarvoisuuden kustannuksella - kuten tähän asti? Mihin meillä on oikeus? 
Kysymykset ovat niin suuria, että jokainen voi tosiasiassa ratkaista vain jotain asioita omalta kohdaltaan. Ja sekin riippuu siitä, miten ja koska tästä selvitään. Jos selvitään.