Itsenäisyyspäivä 2018, Michelle ja minä

Monta matkaa takana tänä syksynä, lähialueille, Tukholma, Tallinna, Oulu, Helsinki tietysti, Turku aina. Nyt on hyvä päivä olla kotona saaristossa. Menemättä ulos? No vielä ehtii, olkoon pimeä. Itsenäisyyspäivään sopiva kirja oli Michelle Obaman Minun tarinani. Luin sen tänään loppuun. Upposin kertomukseen naisesta, jonka elämä on ollut hyvin erilaista kuin omani, mutta josta löysin yhtymäkohtia, koska hänelläkin ovat samat - lapset ja työ - tärkeitä asioita. Koulutuksen saaminen, ammattiin valmistuminen, työpaikat. Ja sitten ne lapset. Sattumalta kaksi tyttöä, mikä tuntuu niin tutulta, täydelliseltä, aidolta. 

Mutta USA on jotain edelleen aivan outoa, asenteet siellä. Kirjasta opin paljon. Käymätön paikka, todellakin. Jos matkustaisin sinne, tuskin vähässä ajassa näkisin kaikkea sitä, mitä saan kirjoista irti. Silti en koskaan lue systemaattisesti kirjoja, mutta en  nyt myöskään pysty systemaattisesti analysoimaan kirjaa. Lukekaa itse. 

Matkustamiset tänä syksynä ovat vähenemässä, vielä kerran Helsinkiin - kokoukseen, sitten mielellään rauhallista joulua. Viettää tai vain olla, yksi tonttu kiipeämässä keittön ikkunaverhoissa kotona. Mökillä toinen. 

Vapaana oloon alkaa tottua. Joskus jopa ottaa ilo irti siitä, että ei ole pakko - montakaan asiaa. Olen sentään kirjoittanut niihin lehtiin, joille olen itseni antanut käytettäväksi. Se merkitsee paneutumista joihnkin asioihin, kirjoittamisen iloa, säätöä, tarkistuksia, lehden odottamista postilaatikkoon. Kaksi kertaa elämässäni olen ollut kerrostalossa postiluukun alla odottamassa lehteä aamuyöllä. Toinen kerta liittyi syntymään, toinen kuolemaan. Kertomus synnytyksestä - minun kirjoittamani - oli isossa lehdessä silloin. Toinen oli lehteen lähettämäni ilmoitus. Muista asioista en ole niin jännittänyt tai odottanut, mitä luukusta putoaa. Niitähän on pudonnut, yli kymmeneen lehteen tekemiäni juttuja, tänä vuonnakin neljään. Ja kun jotain loppuu, jotain alkaa. 

Sosiaalisia suhteita saa osallistumalla - siis miten naiivi lause, minäkö kaipaisin sosiaalisia suhteita. Mutta osallistun kuitenkin, menen johonkin toimintaan, istun kokouksissa. Vältän silti liiallista sitoutumista - pysyn omissa nurkissani. En lähden, jos en jaksa, en lupaa, jos en tiedä, että pääsen. Ja jos lupaan, yleensä lähden ja teen mitä lupasin. Taitaa olla sukupolveni toimintatapa. 

Kuuntelen kännykästä joululauluja kuulokkeilla. Mietin syksyä -- retkeni sisälsivät merkittäviä tapaamisia. Vanhan kansakouluni tiloissa näin uusia pieniä koululaisia, jotka kysyivät kahdelta mummulta, millaista oli, kun me olimme siellä oppimassa asioita. Miten pukeuduimme, miten leikimme. Mistä pidimme, mistä emme. Vastasin mitä muistin. Ja sitten sanoin pitäneeni matematiikasta ja äidinkielestä Se oli totta, mutta myös tarkoitettu kannustukseksi heille, joille kaikki opiskelu ja ammatinvalinta on vielä edessä. Nyt hoksaan, että niin Michelle Obamakin teki - kävi kouluissa puhumassa ja kannustamassa lapsia, varsinkin mustia tyttöjä köyhillä alueilla. Siis ihan eri mittakaava, mutta periaaatteessa sama juttu. Menkää tytöt eteenpäin - ottakaa osanne ja tilanne. Ja tilinne.

Koska nyt siis olen jo koonnut työni hedelmät eli ansainnut eläkkeeni, voin todeta, että se kannatti. Tehdä pitkään töitä, olla hyvässä ammatissa, saada kohtalaista palkkaa. Näistä tekijöistä seuraa eläke, jolla voi elää. 

Toisella matkalla näin naisia, jotka olivat tehneet näin, opiskelleet ja jatkaneet opiskelua, mutta joilla on vielä työelämässä tehtävää. Ihana, terapeuttinen viikonloppu. Meren rannalla pohjoisemmassa Suomessa. Keskusteluja elämästä, siihen kuuluvista elementeistä: työ ja lapset, lapset ja työ, jees, mutta opiskelu uudelleen ja suhteet, ah miehet, ja uudet kuviot ja muuttamiset ja valinnat ja selviäminen. Nuo naiset tapasin viimeksi kauan sitten, jolloin minä olin nuori ja he vielä nuorempia, nyt vuosikymmenet olivat tasoittaneet iät. Ei tunnu missään - ihminen on sekä geenien että kokemusten luoma kokonaisuus. Monet asiat on helpompi hyväksyä vanhempana kuin nuorena. Siis ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan. 

Tottakai ns. kotiolot ovat pohja, jolta lähdetään. Minulla oli taatusti hyvä pohja. Luulin sitä standardiksi: isä, äiti ja kaksi lasta. Luin kirjallisuudesta kaikista oudoista kohtaloista, pahoista asioista, epäonnistumisista, köyhyydestä, pätemättömyydestä ja vaikeuksista päästä eteenpäin. Oma tie oli niin selvä. Oppikoulu, lukio, korkeakoulu. Mutta niin oli Michellelläkin: oikeastaan juuri hyvä koti, vanhemmat. Sitten vain se, että on musta USA:ssa, on nainen, asuu köyhien alueella. Kaksinkertaiset ponnistelut kaikkeen, tahto pärjätä. 

Minä opin vasta oppikoulussa, että kaikilla ei ole koulutukseen pääsy niin selvää kuin toisilla. Rahaa puuttuu, kannustusta puuttuu. Vaikka mahdollisuuksia on, niiden toteutuminen voi olla pienestä kiinni. 

Ne naiset, joiden kanssa yhden viikonlopun vietin, olivat myös hyvin erilaisista kodeista, ja siksi he olivat joutuneet olemaan sitkeitä päästäkseen eteenpäin. Itku tuli välillä, kun asioista puhuttiin illallisella kynttilänvalossa, mökissä ainutkertaisesti, ja  sitten naurettiin taas. Muistettiin ne yhteisen aikamme vaikeimmat asiat sieltä jostain, pohjoisesta. Ollaan selvitty. 

Toisellakin matkalla tapasin naisia, nyt heitä, joiden tuntemisen alku liittyy opiskeluun. Yhä syvemmälle siis sukelsimme, kokemusten jakoa, kertomuksia omista perheistä, lapsuudenperheistä ja lastemme perheistä. Meillä taisi kaikilla olla silloin aikoinaan hyvät lähtökohdat, mutta sitten kun on oikeasti aikuinen, vasta tietää miten monta asiaa elämä tuo. Ei se elämä sileää ole kellään, sillä jos ei tule muuttoja, tulee muutoksia. Jos työpaikka ja mies sattuvat olemaan pysyvää kamaa, voi olla, että lasten perheet sitten sekoittavat onnellisten perheiden pakan. Niin me saamme tarpoa poluillamme, menneestä opiksi ottaneina, tietyssä mielessä valmiimpina tyytymään siihen, mitä vielä tulee. Kun joka hetki ihminen kuitenkin vanhenee, ja kuten ne tosi vanhat joskus iankaikkisen kauan sitten sanoivat: askel lyhenee. 
. 
Michellekin muutti pois Valkoisesta talosta. On kuin olisin tuntenut hänet, kun sen kirjan luin. ei muuta kuin hyvää jatkoa hänellekin. Ja hänen perheelleen.