Räsypulla vai mattotaikina

On nyt ihmisen elämä kummallista, kun se on vaan kotona. Kun se on sellainen, joka aina halusi olla töissä. Mikä ihme vaan kotona, eikö koti ole hyvä paikka, sinnehän ne työn raskauttamat ihmiset haluavat töistä, ja jotkut haluavat jopa eläkkeelle. Siinäpä se, kun on vaihtelua työn ja kodin välillä, vallitsee tasapaino.

Minun ei kannata verrata itseäni kehenkään muuhun. Ei muidenkaan kannata, siis sillä lailla henkisesti. Jos psyyke on toiminut siinä, että on saanut mennä ja tulla välillä työ ja koti, niin irrottautuminen töistä kotimatkalla on ollut hyvä siirtymäriitti. Nyt kun ei töihin pääse, miten sitä nyt kodistaan irrottautuisi? Mikä kotona on kivaa? Voin minä sen analysoida ja kertoa muillekin. Ei silti verrata. Kotejakin on erilaisia.

Minun kodissani on nyt sämpylätaikina nousemassa ja matonkuteiden leikkuu menossa. Ne ovat minun terapiaani, tähän elämään yleisesti, ei siis missään erityisessä tilanteessa. Todellisen elämän vaikeudet vaativat lääkäreitä ja terapeutteja, elämäntilanteiden vaihtelu ja vaikeuksien käsittely taas pienemmässä mittakaavassa sitä, että on hyviä ystäviä, joiden kanssa puhua. Puhuminen on skypettämistä tai whatsuppailua, tai istumista olutlasi edessä mökin kuistilla tai skumpan nauttimista Tallinnassa. Ja tärkeää on tietysti perhe, mutta kun perhekuviot vaihtelevat, aina on löydettävä oma roolinsa ja osattava olla siinä, jotenkin. Siis kuten kerran kauan sitten kirjoitin: avioliitossa on vältettävä tarpeetonta tallaamista. Sama kai pätee suhteessa lapsiin: auta, tue, ole käytettävissä, älä  kuormita, älä vaadi,  älä kysy liikaa - no, tämä koskee aikuisia lapsia. Sellaisia ihania kuin minulla. Voi kuunnella, saa odottaa näkemistä, saa kulkea metsissä, löytää heidän kanssaan uusia maita ja uusia kaupunkeja, uimahalleja, pääsee teatteriin, voi jakaa kirjoja, tehdä ruokaa yhdessä, kuoria perunoita ja tiskata....

Nyt kun en ole töissä, saan kuulla myös asioita työelämästä, saan verrata mitä oli ja mitä on, ehkä  voin antaakin jotain, mutta ainakin saan paljon. Se, että minulle kerrotaan, on luottamusta.  Havaitsen samaa asennetta ystävieni kohdalla. Ikäisteni naisten, joiden tyttäret nyt seikkailevat työelämässä. Sitä kautta voin itsekin kuvitella tietäväni enemmän kuin tiedän. Eri ammateista, työpaikoista - alaisten ja pomojen suhteista, työn merkityksesta ja työssä viihtymisestä. Miten erilaista on eri ammateissa ja työkulttuureissa. Tätähän voi tietysi kutsua myös uteliaisuudeksi ja sen tyydyttämiseksi. Tai sitten vaan kiinnostukseksi itse elämään.

Koti kuitenkin on nyt tässä ympärilläni ja taikina nousee. Seuraavien mattojen mallit pyörivät päässä. Sinistä, valkoista ja vähän raitaa, sitten seuraavaan turkoosia, oranssia ja pinkkiä, täydeltä laidalta värejä. Tässä kotiympäristössä ei mikään ole ihan presiis järjestyksessä, mutta se on ikuinen teema. Aika tylsä oikeastaan. Imuroinko vai en, löydänkö edes imuria. Jos jonkun hengitys alkaa pihistä, on ehkä syytä pohtia, mihin se imuri viimeksi jäi.

Viime aikoina olen myös analysoinut elämäni koteja siltä kannalta, että kun ne ovat muuttuneet ja vaihtuneet, niin ihmekö jos minusta ei tullut suurta sisustajaa. Olen ainakin kymmenen kertaa muuttanut uudelle paikkakunnalle asuntoon, jota en ole ennen nähnyt. Osta siinä sitten muhkeita kalusteryhmiä - ei mitään järkeä. Siksi minulla on Lundian hyllyjä mökillä ja kotona, ne saa kasaan ja kootuksi. Ne ovat joskus mahtuneet rätti-Sitikkaan muuttomatkalle pohjoisesta puoleenväliin Suomea. Ekan kerran pohjoiseen töihin lähtiessä - sinkkuna,  sijaiseksi - oli kirjoituskone ja matkalaukku. Nyt sisustuksissa on jo kerrostumia, eri sukupolvilta perittyjä kaappejakin kolme. Joskus tekisi mieli vetää kaikki moottorisahalla polttopuiksi, mutta kun niissä on kuitenkin sisällä myös kerrostumaa. Laseja, kirjoja, kirjoituksia, muinaispellavaa ja muita aarteita.

Taikina paisuu kulhossa tummalla pöydällä kevätauringon lämmittäessa keittiötä. Pakko kohta leipoa ennenkuin taikina valtaa koko keittiön. Matonkuteet ovat jo vallanneet niille pyhitetyn alkovin. Ja minunhan piti kirjoittaa ihan asiaa yhteen lehteen.