Kun tulee suru-uutinen, se tunne, että olisi pitänyt nähdä, olisi pitänyt jutella vielä, saa ihmisen jotenkin syyllistämään itsensä. Oikeastaan pitää nyt olla iloinen, että tunsin hänet. Vaikka hän viimeksi oli monta vuotta sitten mukana juhlissa, hän oli tyttärieni setä, häntä nähtiin joskus ja välillä oli pitkiä aikoja näkemättä, hän oli silti tärkeä. Mutta että yleensä tunsin hänet, saa hänet kytkemään minut ja lapseni siihen sukuun, minut lasteni kautta ja lapset isänsä perheen viimeiseen jäseneen - joka osasi kertoa lapsilleni heidän isästään. Minusta se oli tärkeää, koska itse olin usein tietämättä asioista, joita oli tapahtunut aikaisemmin, paljon aikaisemmin kuin kehenkään heistä tutustuin.
Kuuntelin juttuja, katselin näköä, ajattelin lapsiani ja mitä heissä on heistä, ja mitä heissä on minun suvustani. Taaksepäin mennessä tulee lisää ihmisiä, joihin on sattunut osumaan niitä geenejä, jotka sitten näkyvät minun lapsissani. Näkyvät ulkonäössä, tuntuvat luonteessa, vaikuttavat suhtautumiseen elämään. - Ja onneksi lapsista ei koskaan tulee yhden ihmisen jälkeläisiä, klooneja ainakaan. Omat virheensä jokainen tekee itse, vaikka ei haluaisikaan, oman luonteensa mukaan suhtautuu asioihin, omat ajatuksensa luulee ainutlaatuisiksi. Hyvä, että vaikutusta tulee kahdelta taholta, ja neljältä ilmansuunnalta. Ja seuraavassa sukupolvessa taas - välillä voi sattumalta osua kotipaikaksi sama pohjoinen kaupunki eri sukupolvissa, eri miehissä saman ketjun naisille. Silloin se pohjoinen kaupunki saa jotain outoa hohtoa, vaikka vain ajaisi tietä ohi yön pimeydessä, vielä kauemmas pohjoiseen.
Niin paljon ei ole koskaan aikaa, että me tapaisimme vuosien varrella kaikkia, joita ajattelemme. Siksi on tärkeää muistella yksin, kun kuulee viimeisen tapaamisen ajan menneen jo lopullisesti ohi.
Siksipä me tapaamme kohta.
VastaaPoista